— Laulakaa se laulu minulle, sanoi hän.
Attila tarttui sitraan, soitti muutamia akordeja ja lauloi:
Yksin istun ja lauleskelen,
Aikan' on niin ikävä,
Vesi seisoo ja linnut laulaa
Eikä tuulikaan vedätä.
Oisko pursi ja punapurje
Millä mennä merten taa,
Sieltä tuottaisin kullalleni
Pivon kultaa ja hopeaa.
Kun laulun viimeiset säveleet olivat vaienneet, laski hän sitran pöydälle ja sanoi: — Se on yksi lapsuuteni lauluista, jota lauloimme Wolgan rannalla.
— Laulakaa vielä jotakin muuta, pyysi Maria posket punastuen. Surunsa oli hän unohtanut.
Attila lauloi katse tajuttomasti luotuna kuuntelijaan, ja laulajastakin surujen muisto haihtui.
Leena istui sillä aikaa uskollisena rukkinsa vieressä, tarkastaen nuoria. Kuinka tämä yhdessä olo päättynee? Jos Martti olisi täällä, tokkohan Maria hänelle niin hymyilisi kuin tälle viholliselle. Attilan vaikutus Mariaan oli silminnähtävä, mutta olihan neiti toisen morsian. Martti oli syynalainen, mutta ei toki muita huonompi, eikä häntä saanut kuulematta tuomita. Onhan se kauhea onnettomuus ja häpeä, jos Maria nyt unohtaa koko entisyytensä ja kiinnittää sydämmensä viholliseen.
Attilan lähdettyä yritti Maria itse soittaa, johon hän lapsuudestansa saakka oli harjaantunut, mutta siitä vaan ei tullut mitään; hän nousi ja lähti huoneeseensa. Kapteeninrouva päätti mennä tapaamaan häntä.
Siellä istui Maria Attilan rukouskirja kädessään, mutta Leenan tullessa nousi hän ylös. Kapteeninrouva luuli huomaavansa, että Maria oli alakuloinen, mutta päätöksestään luopumatta astui hän esiin ja puhui vakavasti: — Älkää paheksuko, neiti, mutta tahtoisin mielelläni sanoa sanasen.
Maria katseli häntä kysyvästi, ja Leena jatkoi: — Ei sovi kunniallisen neitsyen katsella niin iloisesti vieraaseen mieheen, saatikka kun hän on vihollinen. Se ei sovi milloinkaan, mutta semminkään ei sille, joka on toisen morsian.