— En ole kenenkään morsian enkä siksi tule koskaan.
— Älkäämme tuomitko Marttia häntä kuulematta.
— Tuomitsen näkemäni mukaan. Jos Löfving teidän ylkänänne olisi juossut pakoon, jättäen kaikki sattuman nojaan, olisitteko sittenkin hänen?
Kapteeninrouva ei vastannut, eikä Marikaan puhunut sen enempää, vaan purskahti itkuun.
* * * * *
Semmoisissa oloissa eteni syksy. Oltiin jo Marraskuun puolivälissä. Varhainen talvi oli lauhtunut, kylmiä sadekuuroja valui alas, myrsky vinkui rajuja laulujansa ja meren aallot murtuivat tummina ja kuohuen linnan muuria vastaan. Maria oli täydellisesti toipunut, ja tuo verrattain tyyni elämä oli saanut vaaleita ruusuja puhkeamaan hänen poskilleen. Päivät tuntuivat kyllä pitkiltä, ja vapaudenhalu vaivasi yhä enemmän, mutta ei auttanut muu kuin kärsivällisyys. Attilan ja paroonin käynnit lyhensivät monta ikävää tuntia, mutta nyt ei ollut kumpaakaan näkynyt moneen päivään. Vanha palvelijatar kertoi heidän lähteneen Pietariin.
Marian ja Leenan täytyi nyt tyytyä keskinäiseen seurusteluun, mutta entinen tuttavallisuus oli kadonnut ja kylmyys astunut sen sijaan. Leenasta oli Maria kova ja kylmä. Martin oli hän hyljännyt ilman ainoatakaan kyyneltä. Hän ainakaan ei ollut rakastanut Marttia niinkuin tämä häntä. Säteilevin silmin hän kuunteli vierasta upseeria. Todellisesta uskollisuudesta hän ei näkynyt tietävän mitään. Martti raukka!
Mariata puolestaan tuntui kapteeninrouvan läsnäolo painostavan. Tämän lujan naisen äänettömyyskin tuntui moitteelta. Mitä se Leenaa koski, mitä Maria ajatteli. Martin sormuksen oli hän viskannut pois silloin kun Martti lähti pakoon. Heidän välinsä oli lopussa. Mutta jos hän nyt piti Attilaa ystävänä, niin siinä ei ollut mitään pahaa. Attila oli uskaltanut henkensä hänen tähtensä; hän oli etsinyt Marian jälkiä ja oli pelastanut hänet Walkjärven kurjuudesta. Ja sittenkin Leena vaati kohtelemaan häntä vihollisena. Mutta siitä ei tule mitään. Tosin oli Maria kotona ollessaan ajatellut samoin, mutta eihän hän silloin ymmärtänyt mitä Attila oli. Kerran päästyänsä takaisin Suomeen tunnustaa hän avonaisesti koko maailman edessä, ettei hän koskaan ole voinut ajatellakaan jalompaa miestä kuin Attila Reichenberg.
Maria oli kehrännyt koko päivän ja nyt otti hän lukeaksensa Attilan rukouskirjaa.
— Lukekaa minullekin, pyysi Leena, ja Maria luki. Kun hän lopetti, kiitti kapteeninrouva ja sanoi: