Leena katseli häntä kylmäverisesti. — Mitä auttaa suuttuminen? Ei totuus pala tulessakaan. Saattaa olla hyvä kuninkaalle ja neuvostolle päästä meistä. Kun lapsi on kuollut on kummius lopussa.
— Ette saa ajatella Ruotsista niin kehnosti.
— Miksi ei. Olemme kyllä saaneet kokea millä tavoin meitä on kohdeltu ja palkittu.
— Kyllä ovat ajat rauhattomat, myönsi Kornatus. Mutta vaikka Lappeenrannassa kuhisee kuin muurahaispesässä, olette täällä kuin rauhanpalmun alla.
— Olenhan minäkin täällä elämöinyt, mutisi Leena, sulloen pontevasti säkkiin sälytetyt vaatteet. Hevoskavioiden kopse sai hänet kuitenkin rientämään akkunan luo, mutta kun ei mitään näkynyt, ryhtyi hän taas toimeensa: — Luulin että paroni Buddenbrock oli palannut, ja mieleni kävi noloksi, sillä nyt täytyy minun koota mitä meillä on, että saamme sen mukaamme jos siksi käy.
— Vai niin! mietittekö pakoa, nyt jo?
— En minä ensimmäisenä pakene, mutta en viimeisenäkään, sillä parempi käsi tulessa kuin kasakka talossa.
Kornatus nousi. — Onko teiltä paljon korjattavana? suokaa minun auttaa.
Leenalla ei ollut aikaa katsellakaan häneen saatikka antaa mitään tehtävää, nyykkäsi vaan ystävällisesti. — Kiitos Kornatus. Köyhän alus on kepeä soutaa. Vaatteista on jo enimmät korjuussa ja hopeat kaivan maahan, sillä maa säilyttää minkä sille antaa.
Kornatus näytti kysyväiseltä. Hän kai luuli, ettei Leenalla ollut mitään hopeita. Mutta Leena otti kirstusta pienen puulaatikon, jonka sisällä oli toinen rautapeltinen ja lukittu. Sieltä nosti hän tuohisen kääreen, josta vihdoin tuli ilmoille kuusi suurta, liinaan käärittyä hopealusikkaa.