— Katsokaa noita, minusta ne ovat kauniita. Hän antoi ne vanhukselle.
— Ja painoa niissä on, vastasi tämä, punniten lusikoita kädessään.
Kauniisti kimeltelevät.
— Kaksikymmentä vuotta olen kutonut ja säästänyt saadakseni ne kokoon lapsille. Ne ovat heidän ainoa äidinperintönsä.
— Mutta onhan niitä kuusi. Kukapa kuudennen? Vai Marttiko, vaikka hän ei ole oma poikanne?
Leena vetäytyi takaisin pannaksensa kalleutensa taas kätköön, ja vastasi hiljaisesti ja vakavasti: — Maailma laskee lapseni viideksi, mutta itse lasken ne kuudeksi, sillä kun Löfving otti minut vaimokseen, teki hän niin sentähden että saisi minusta hyvän äidin Martille, ja kun poika ensi kerran seisoi edessäni, päätin tehdä hänen puolestaan mitä voin, jottei Löfvingin ensimmäinen vaimo voisi suurena tilipäivänä sanoa, että pistin hänen lapsensa poveeni niin että jalat roikkuivat paljaina.
Kornatus otti piipun suustaan ja päästi kätensä painumaan alaspäin.
Semmoiset naiset olivat hänen mieleensä. Niihin saattoi luottaa. Mutta
Martille on hän kuitenkin vieras, kun häntä oli kasvattanut majuri
Sprengtport.
Tähän kysymykseen vastasi Leena kylmähkösti: — Martti ei ole minusta koskaan huolinut, eikä ihmekään, mutta se sikseen. Olen häntä kohtaan tänään sama kuin eilen ja aina siitä päivästä saakka, jolloin tulin hänen äidikseen, sillä en minä pidä lupauksiani leikkinä.
— Luja kestää, sanoi ukko, ja Jumala sen kostaa lapsillenne.
— Omat lapseni, jatkoi Leena, ovat nyt Turussa, kaikki paitsi Tapani, ja minä jo eilen pyysin Martin kuoppaamaan lusikat, mutta ei näkynyt olevan aikaa. Lienevät hänelle vähäpätöisiä perinnöitä minun jälkeeni, kun hän on herraskartanossa kasvatettu.
— Älkää niin ajatelko. Mikäli minä tiedän on Martti hyvä ja oikeamielinen poika. Majuri ja hänen ensimmäinen vaimonsa pitivät Marttia aina omana lapsenaan, ja jos hän on käynyt teille vieraaksi, on siihen se syynä, että olette olleet niin vähän yhdessä. Kuka käski Löfvingiä antaa pojan pois.