Monenmoiset epäluulot olivat valaneet myrkkyä Leenan mieleen. Hänen täytyi kerran puhua julki.
Leena. Minulla on muutamia sanoja sydämmelläni, jotka minun nyt täytyy lausua. En ole aina ollut semmoinen kuin tahtoisin olla. Sanani saattavat joskus olla epämieluisia, vaikka tarkoittavat hyvää, sillä nuorille on tapani puhua avonaisesti kiittäen tai moittien.
Maria. En ymmärrä teitä.
Leena. Ensiksi kiitän teitä vieläkin, ettette ottanut noita tarjottuja tavaroita vastaan.
Maria puristi lämpimästi Leenan kättä ja vastasi entisellä viehkeällä äänellään: — Ette olisi itsekään ottanut niitä vastaan.
Leena. En, sitä en olisi tehnyt, mutta se ilahuttaa minua isänne ja hänen — —, sanat takertuivat hänen kieleensä. Ajattelen häntä, joka on tuolla kotona. Martti ei ikinä suo itselleen anteeksi — mutta —
Maria vetäytyi kalmankalpeana edemmäs.
— Minun puolestani tehköön mitä tahtoo. Sormuksensa hän saattaa löytää verisestä hiekasta, mutta Maria Sprengtportia hän ei löydä ikinä.
— Ei hän ollut muita huonompi.
— Se olkoon teidän lohdutuksenanne. Minä luulin häntä siksi miltä hän näytti. Sitä minä suren, että hänen kuntonsa oli valhetta.