Maria otti kynttilän ja aikoi kiittää, mutta Eudotja jatkoi: Ottakaa tämä ristikin ja kantakaa sitä povellanne. Tehkää niin, Maria Wasiljewna, niin saatte nähdä että tulette onnelliseksi.
Hellyys Eudotjan äänessä ja hänen suuri kiitollisuutensa sai kyyneleet nousemaan Marian silmiin, mutta tahtomatta kuulla sanaakaan kiitokseksi riensi vanhus huoneesta.
Maria seisoi äänetönnä huntu käsivarrellaan ja nuo oudot lahjat kädessään. Tuo kaikki oli niin ihmeellistä, ikäänkuin hän olisi herännyt unennäöstä. Hämmästyneelle Leenalle hän näytti mitä oli saanut. Leena tarkasti kaikkea ihmetellen ja kunnioituksella, semminkin tuota ihmeellistä kynttilää. Semmoinenhan oli ihan kuulumatonta, ja vallan ylevähän tuo venäläinen nainen oli ollut. Kapteeninrouva oli syvästi liikutettu.
— Katsokaa kuinka kaunis tämä on, huudahti Maria, levittäen huntua nähtäväksi.
Onhan se kaunis, myönsi Leena. Mutta —, kapteeninrouva laski hellästi kätensä Marian olalle; häneltä ei riittänyt sanoja tarpeeksi kiittääksensä Mariaa, joka oli hyljännyt lahjat. Ei sitä olisi kestänyt, jos Maria olisi ruvennut komeilemaan vihollisten koruilla, kunnes hänet vihdoin olisi tallattuna viskattu pois.
Nyt he vihdoin ymmärsivät toisiansa ja olivat ystäviä kuten ennenkin.
* * * * *
Syksyn likasäät olivat muuttuneet talveksi. Pakkanen oli ankara ja eilis-illasta saakka pyrytti lunta laajoina hiutaleina, jotta huoneen muutoinkin niukka valo vieläkin himmentyi. Maria seisoi akkunan edessä katsellen ulos. Hänen edessään lepäsi Suomenlahti jäätyneenä ja rajattomana, yhtenä ainoana lumikenttänä. Sen äsken rauhattomat aallot olivat nyt pitkiksi ajoiksi laskeneet levolle ja kätkeytyivät yhä syvemmälle talven kylmän vaipan peittoon. Miltähän maailma näyttää, kun ne taas vapaina vyörivat ja maa viheriöitsee? Lumiraskaat pilvet ja katkeamaton äänettömyys synnyttivät vaihtelevia ajatuksia, synkkiä ja surullisia niinkuin kolkko luontokin. Tasman ihmeellinen kohtaloonsa alistuminen palasi yhä Marian mieleen. Päässeekö hän koskaan semmoiseksi? Ehkä ei koskaan. Elämä oli kuitenkin kaunis, ja elää tahtoi hän ollakseen onnellinen ja luodaksensa onnea muille. Mikä tämä onni olisi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ja missä se asui tässä kauheassa maailmassa, joka on kurjuutta täynnä? Suru kotimaassa, Tasma, Venäjän orjat, kaikki ne tuhannet surun ja kurjuuden muodot, joista hän oli kuullut, kiitivät hänen silmiensä editse, eikä hän voinut auttaa ainoatakaan. Itse oli hän vankina ja suljettuna erilleen kaikesta. Oi, vapautta! Pois täältä elämään ja toimeen. Sittenhän voi tyytyväisenä kuolla.
Leena näki kyllä kuinka hän päivä päivältä kärsi täälläolostaan. Kapteeninrouvalle oli elämä melkein entistä helpompi. Hänen ei tarvinnut enään huolehtia pikku Tapanistaan. Jumala oli hänet korjannut kaikista vaaroista ja kauheuksista. Mutta nuo toiset lapset! Turku oli tosin kaukana sodan jaloista, siellä oli ihmisillä leipää ja ehkä heistä armeliaat ihmiset pitävät huolta, eikä nyt kyyneleet auttaneet, täytyy luottaa kaikkivaltiaaseen. Todellista iloa tunsi Leena ajatellessaan että Maria oli hyljännyt nuo vieraat puvut. Hänen sydämmensä oli siis yhä suomalainen. Mutta oliko se myös hänen tuolla kotona? Martin nimeä ei mainittu koskaan. Oliko hän kokonaan menettänyt Marian rakkauden? Oliko sovinto mahdoton? Ei hän yksin syyllinen ollut. Hän kyllä katuu vikaansa ja korjaa sen jollakin uljaalla teolla. Todellinen rakkaus antaa anteeksi.
Että nuo nuoret vielä saattaisivat sopia, se odotus täytti Leenan sydämmen ilolla. Silloin ei tarvinnut enään pelätä tuon komean herran silmäyksiä täällä linnassa. Mutta oliko todellakin syytä tähän pelkoon? Tosin Maria Attilan ollessa hänen luonaan näytti aivan toiselta, eloisalta ja lämpimältä, mutta kaipasihan nuori nuoruutta semminkin heidän nykyisessä yksinäisyydessään. Olkoon! Mutta Tasman käynnin jälkeen oli Maria kokonaan muuttunut. Ei kelvannut rukki, ja akkunassa hän seisoi niin haaveilevana kuin olisi odottanut vapauttavaa enkeliä taivaan pilvistä. Eiköhän vaan itse linnan herralla ollut jotain osaa tähän tutkivaan levottomuuteen.