Kornatus höristi korviaan. — Venäläisen upseerin! Mitähän se lienee?
— Hän on luutnantti ja adjutanttina venäläisen Buddenbrockin luona, tuon, joka on komentanttina Wiipurissa.
Ukko piti asiata kummallisena. Ei oltu koskaan kuultu, että vihollisten upseereja oli päästetty linnaan, kun sota oli kynnyksellä.
Löfving nieli tunteensa oluen mukana ja vastasi levollisesti: — Kyllä nyt kuullaan paljon mitä ei kuultu ennen, mutta muutoin kulkee mies vahdittuna ja antoi sitäpaitsi kunnia-sanansa, ettei hän urki asematamme. Pyysi tulla tänne yksityisenä henkilönä minun seurassani, saadaksensa taas nähdä Saimaan seutuja, joista hänellä on, tiesi Herra mitä muistoja, ja kun rauhaa vielä kestää ei tahtonut kukaan häntä estää.
— Hm, myrähti ukko. Miten menetteli hän matkalla? Näennäisesti välinpitämättömänä tietysti, mutta tähysteli kai kuin kotka. Kyllä hän on vakooja! Ja tutkivana käänsi Kornatus silmänsä Löfvingin puoleen, joka jatkoi:
— Jumala ties mikä hän on. Mies ratsasti koko ajan vaiti kuin kala, ja näytti vähän uinailevalta satulassaan. Mäkitörmillä hän välisti elpyi ja mulautti silmänsä milloin taivasta milloin maata kohden, ikään kuin olisi tahtonut niellä kaikki, mutta sitten vaipui hän taas unelmiin. Tuntui osaavan suomea, mutta kun hän ei vastannut yritin sekä venäjäksi että saksaksi, mutta kun hänestä ei lähtenyt ääntä, jätin hänet mykäksi minkä vaan tahtoi.
— Mitä kuuluu Pietarista? kysyi ukko näennäisesti levollisena puristaen sormellaan kuohuvan tupakantuhan. Kuulitko sieltä mitään?
— Siellä kuhisee sotaväkeä Muolasta Nummeen, selitti Löfving. Kymmenentuhatta miestä Lascyn, viisituhatta Keithin komennossa, ja huomenna lähtee Galitzin kymmenentuhannen miehen kanssa Pietarista.
— Hyvin varustettuja vai?
— Ainakin niillä on ruokaa, nauroi Löfving. Sotamiehen limppu painaa yhtä paljon kuin hän itse, ja hevoset ovat hyvät.