— Minulle voitte puhua avonaisesti.
Ja Löfving jatkoi: — Joskin Martti nyt on kasvatusvanhempiansa likempänä kuin minua, niin tiedän mitä hän teistä ajattelee. Mutta ellei hän ole kyllin järkevä noudattaaksensa neuvoani, niin olkaa te ymmärtäväisempi, ja valitkaa itsellenne toinen kuin Löfvingin köyhä poika.
— En huoli rikkaista ja mahtavista. Martti pitää minusta ja minäkin hänestä.
Löfving katseli tuota somaa tyttöä mielihyvällä. Hän näytti niin jalolta ja hyvältä.
— Hyvä, sanoi hän, mutta Martin vaimoksi ette saa tulla. Viitaten Leenaan jatkoi hän: — Tuossa näette yhden, joka ei ole rutistunut, mutta semmoisia ei ole monta. Hän on ollut kuin terästä. Surut ja vaarat ovat painaneet häntä maahan, hän on ponnahtanut ylös jälleen, mutta teidät ne musertaisivat.
— Ei laisinkaan, huudahti Maria reippaasti. En aio mennä naimisiin, en ainakaan pitkään aikaan, mutta nyt tahdon miesten kanssa sotaan, ja Martti on luvannut ottaa minut mukaansa, jos rupeen hänen vaimokseen.
Löfving naurahti, mutta tunsi itsessään melkein kauhua ja sanoi varoittaen: — Älkää häntä kuulko; kuulkaa isäänne.
— Sitten saisin istua uunin pankolla elinaikani, ja jos sota syttyy, niin minut lähetetään Tukholmaan, mutta sinne en tahdo. Tahdon tehdä Ruotsin puolesta minkä voin.
Leena oli vaijeten kuunnellut ikäänkuin asia ei olisi häneen koskenut, mutta nyt ryhtyi hän puheeseen ja varoitti hänkin: — Niin teistä tuntuu, kun ette tiedä mitä sota on, mutta kuulustelkaa mitä ne ihmiset, jotka elivät vuosina 1710—1720, kärsivät; silloin tiedätte paremmin olla varuillanne.
Marian itsetunto syttyi, kun epäiltiin ettei hän mihinkään kelpaa, ja vähän moittivalla äänellä lausui hän kääntyen Leenan puoleen: — Ettekö tiedä, että olen syntynyt Siperiassa, Tobolskissa, että olin vangin lapsi, kunnes meidän soturimme rauhan jälkeen palasivat? Ettekö luule minun tietävän mitä sota on? Kuinka sai isäni kärsiä!