Leena otti virsikirjan kirstusta ja luki siitä sotarukouksen. Sitten rupesi hän lukemaan toistakin virttä, mutta ennen kun se loppui aukeni ovi ja Maria astui sisään. Huomattuansa missä toimessa oltiin, istuutui hän hiljakseen oven pieleen. Mutta kun Leena oli lopettanut tukemisensa ja hiljaa rukoillut, nousi Maria tervehtimään. Kyllä hän oli tänään jo nähnyt sekä Löfvingin että hänen vaimonsa, mutta heidän kodissaan oli hän ensi kertaa.
— Kuinka lämpöiseltä ja iloiselta neiti näyttää, hymyili Leena. Ilo on harvinainen tätä nykyä.
— Isäni on jo tulossa muutaman virstan päässä. Mutta miksi ette tahdo sanoa minua Mariaksi, vaikka olen sitä niin hartaasti pyytänyt.
Leena hieman pudisti päätänsä. — Ei, se ei sovi minulle. Löfvingin isä oli pelkkä korpraali, ja minun oli köyhä vänrikki. Kuinka sopisi meidän sinutella majuri Sprengtportin tytärtä.
Tyytymättömyyden piirre näkyi Mariassa. — Kuinka olemme siis Martti ja minä voineet olla kuin sisarukset? Ja ehkä tulen hänen vaimokseen, vaikka Martti on Löfvingin poika ja minä Sprengtportin tytär.
— Se on toista.
Löfving oli silmillään seurannut kumpaakin, ja nyt ryhtyi hän puheeseen: — Jumala kerran maksaa isällenne sen, minkä hän on minulle tehnyt, kasvattamalla poikani mieheksi.
Maria kirkastui ja vastasi vilkkaasti: — Isä pitää Martista kuin omista pojistansakin, ja on usein sanonut, että vaikka me yhteen aikaan olimme niin köyhät, ettei ollut leipää huomeneksi, niin ilmaantui aina joku apu, ja isä uskoo, että Jumala lähetti sen sentähden että autoimme teitä.
Vakavuutta, lämpöä ja tarmoa kuvautui Löfvingin kasvoissa, kun hän vankalla äänellä lisäsi:
— Mikäli minuun tulee, ei saa majuri Sprengtport koskaan syytä katua hyvyyttänsä, sen tähden sanon suoraan mitä ajattelen, eikä neiti saa käsittää sitä toisin kuin se on tarkoitettu.