Leena vaikeni. Ei tiennyt mitä sanoa, mutta vihdoin lausui hän: — Sillä ei ole asia todistettu, mitä hän on kertonut Tapanille, mutta vaikkapa niin olisikin, niin sanon minä, että olit täysin oikeassa kun ammuit kavaltajan. Sitä ei tarvitse katua.
— Eipä tarvinne katua ampumista — mutta lapsi! Tuo pieni viaton lapsi on usein näyttäytynyt minulle, niin että nukkuessanikin olen halunnut tietää pelastuiko poika ja mikä hänestä on tullut.
— Ehkä voisit nyt saada tietää.
— Jos onkaan syytä tietää, vastasi Löfving hiljaa ja kumartui käsivarret polville nojattuina. Tehty on tehty.
Hän peitti kasvot käsiinsä. Semmoisena ei Leena ollut häntä nähnyt koskaan. Itkikö hän? Leena ei rohjennut häiritä häntä, ja siten jäi hän istumaan paikalleen, mutta kun hän vihdoin nosti päänsä, huomasi Leena, että hän oli kalpea.
Itse hän ei ollut mistään tunteista tietävinään. Hän nousi reippaasti, sulki Leenan syliinsä ja kysyi ikäänkuin pilkalla:
— Kuule Leena, sano suoraan, etkö ole monta kertaa katunut, että otit minunlaiseni kivekkään mieheksesi, kun sentähden olet saanut kestää niin monta kovaa?
— En toki, Löfving, siksi olet minulle rakas, eivätkä voimani olisi kestäneetkään, jos en vapaaehtoisesti olisi ruvennut sinulle.
Löfving tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä lempeästi.
— Lue minulle Jumalan sanaa, pyysi hän.