— Kiitos avusta! sanoi Leena, väsyneenä heittäen liinansa naulaan.
— Helppo työ, hymähti Löfving suruvoittoisesti. Nyt ovat lusikkasi hyvässä tallessa; vanhan pihlajapuumme alle löytävät kaikki lapsemme.
— Jos lapsemme koskaan etsivät sieltä. Ehkä sitä ennen heidät seivästetään aitoihin tahi poltetaan oljissa.
— Älä semmoisia latele, vastasi Löfving synkkänä, ja laskeutui istumaan penkille akkunan alla. Sieltä kysyi hän:
— Tiedätkö kuka tuo venäläinen herra oli, joka tuli tänne kanssani.
Luulen nyt tietäväni, Tapani on siitä puhunut.
— Tapani? mitenkä se on mahdollista?
— Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Kun Tapani kaivoi pihlajan juurella, tuli tuo vieras sinne, katseli hänen työtänsä ja kysyi hänen nimeänsä ja kenenkä poika hän oli. Saatuansa siitä tiedon, kertoi hän, että hänen nimensä pienenä oli ollut Sakari, mutta että hän nyt oli Attila, ja että hänen isänsä oli saanut surmansa Karjalassa paraan ystävänsä kädestä. Ja tämä ystävä oli sitten paennut oman lapsensa kanssa, mutta ystävänsä lapsen oli hän jättänyt oudoille miehille.
Löfving sieppasi seinästä puoleksi palaneen päreen, musersi sen rajusti sirpaleiksi ja heitti ne lattialle. Hänessä ilmaantui jotakin outoa, jota Leena ei ollut huomaavinaan, mutta kun Löfving näkyi odottavan että hän puhuisi, kysyi hän epäillen:
— Uskotko, että tuo venäläinen herra on Sakarin poika.
— En usko mitään, mutta voihan se olla mahdollista.