— Samoinkuin kaikki mikä minulla on ollut.
— Mitenkä niin?
Suruvoittoinen piirre ilmaantui Martin kasvoihin.
— Minulla on isä, mutta puoleksi vaan, sillä hän antoi minut pois. Minulla on kasvatus-isä, joka rakastaa minua, mutta jonka lapsi en ole. Minulla on kolme äitiä, mutta ensimmäinen makaa maan mullassa, toinen on äitipuoleni ja kolmas on kasvatus-isäni toinen puoliso. Minulla on useita sisaruksia, mutta itse olen vaan heidän velipuolensa. Kaikki sujuu puoleksi mutta ei mikään täydellisesti.
Kornatus taputti häntä olalle: — No niin, mutta nyt olet mies omilla jaloillasi, ja se ainakin on jotakin kokonaista.
Martin silmistä leimahti salama: — Ja minun on Maria! Kokonaan kuten minä olen hänen. Enkä muusta välitä maailmassa.
Mutta nyt kuului äkkiä soittoa, riemuinen torvien ja rumpujen säestämä marssi. Mikä se?
— Kuule, huudahti Martti iloisena. Nyt tulevat ruotsalaiset rykmentit.
Mennään, Kornatus.
Ikään kuin nuortuneena sieppasi Kornatus hattunsa. Riensivät ulos ja kulkivat Turun tietä kohti, sieltähän täytyi uusien asetoverien saapua.
Ruotsalaisten joukkojen iloisen soiton kaikuessa riensivät nuoret ja vanhat sitä katua kohti, josta nämät tulivat. Ensimmäisiä oli Tapani, häntä seurasi vähän matkan päässä Löfving, mutta Leena jäi vielä pihlajan alle tallataksensa maata. Kun hän palasi tupaan oli hänen miehensä jo ovessa, ja molemmat astuivat sisään.