— Tiedän kyllä että majuri on ollut sinulle isänä, mutta sillä ei ole sanottu, että saat hänen Mariansa.
— Hänet olen saanut! Hän tuli omakseni, kun te lähditte.
Leenan kasvot värähtivät, eikä hän iloiselta näyttänyt. Tytön puolesta oli siis asia ratkaistu, mutta mitä majuri sanoo?
Se kysymys ei huolestuttanut Marttia. Majurinrouva oli puoleksi luvannut puhua heidän hyväksensä ja Maria piti varmana, että majuri suostuu.
— Asia lienee siis selvillä, vastasi Leena, ja meni taas kirstunsa luo, josta hän, monet kääreet aukaistuansa, otti esille ensimmäisen lusikan ja puhui hellästi: — Olin aikonut säilyttää näitä jättääkseni ne äidin perintönä kaikille lapsilleni, yksi kullekin, mutta sinulla on ikää kylliksi, jotta voit säilyttää mitä sulla on, ja saat siis osasi eläissäni. Ota omasi! Älköön sinulta koskaan puuttuko leipää omalla pöydälläsi. Tahdotko pitää sitä muistona isäsi toisesta vaimosta niin se on ilo minulle; jos annat sen hänelle, niin sekin on hyvä.
— Kiitos äiti, kiitos! Tällä lusikalla ei syö kukaan, ennenkuin vanhin poikani. Nyt on kaikki hyvin.
— Nyt lähden ulos, sanoi Leena. Jos kuolen ennen kuin tapaan muut lapseni, pyydä heitä etsimään meidän suuren pihlajamme alta.
Martti ojensi hänelle taas kätensä. Ensin hän aikoi lähteä mukaan, mutta sitten vetäytyi akkunan ääreen ja katseli liiteleviä pilviä, siten salatakseen silmiänsä himmentävät kyyneleet.
Kornatuskin teki lähtöä, veti kengät jalkaansa ja otti valkoisen takkinsa naulasta. Martti toipui unelmistaan ja nähdessään ukon kömpelöt liikkeet riensi hän auttamaan. Sitten näytti hän heltynein mielin lusikkansa.
Kornatus käänteli ja tarkasti sitä joka puolelta. — Onpa tuo kelpo nainen, sanoi hän. Mutta teille hän ei saanut olla sitä mitä ensin toivoi. Se jäi puolinaiseksi.