Löfving synkistyi. — Synnyttäkää poikia ja opettakaa heitä tuottamaan kunniaa Sprengtportin nimelle, niin teette isänne puolesta enemmän kuin jos kaadutte miekka kädessä.
Mutta Maria ei tahtonut peräytyä. Hänestä oli vastenmielistä kun häntä ei ymmärretty, ja puhkeamaisillaan oli se uhma, joka piili hänen sydämmensä pohjassa. Mutta olihan Löfving Martin isä, ja sentähden vastasi hän vienosti:
— Kuinka voisin opettaa muille sitä, mitä en ole itse tehnyt tai osannut. Sukuni on rakastanut suurta ja jaloa, sentähden että ovat ajatelleet suuresti ja jalosti, mutta kun minun tunteeni ovat samat kuin heidän, niin vaaditte minua kuolettamaan näitä tunteita tai vaihtamaan niitä kehnouteen ja itsekkäisyyteen.
Martti näytti onnelliselta ja hymyilevältä. — Nyt kuulette, olenko minä häntä kehoittanut.
Pää kohotettuna lisäsi Maria: — Wilho Sprengtportin tytär tietää itse mitä hänen on tehtävä. Tule Martti! Ystävällisesti nyykäten lähti Maria, ja Martti seurasi häntä.
Ääneti katseli heitä Löfving, mutta heidän lähdettyään hän lausui: —
Ennen sopivat vesi ja tuli kuin nuoruus ja viisaus.
10.
Leenakin lähti toimiinsa, ja kun Löfving nyt oli yksinään, tunsi hän olevansa levon tarpeessa. Tapanin kertomuksen nostama kuohu oli jo hänessä talttunut, ja mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että kuka ikinä tuo venäläinen herra olikin, ei hän ainakaan ollut Sakarin poika. Harhaan joutuneita oli tähän aikaan kosolta.
Istuen penkillä tunsi Löfving väsymystä, nukkumiseen kuitenkaan ei ollut aikaa, mutta savun vetäminen rakkaasta piipusta oli jo sekin jotakin. Nahkamassistaan rupesi hän sitä täyttämään, mutta samassa aukeni ovi ja sisään astui tuo venäläinen herra, Attila. Valkoisella nupulla kaunistettu hattu päässään astui hän keveästä esiin. Komea mies hän oli ja liikkeet olivat sivistyneen miehen. Kaunis Inkerin rykmentin univormu sopi hänelle hyvin. Ajan tavan mukaan oli hänellä tukka puuteroittuna, mutta kankipalmikon sijassa kiemuroidut kiharat korvien takana, joista hänen nuoret kasvonsa saivat pehmeämmän leiman kuin niissä ehkä muutoin olisi ollut.
Venäläisen upseerin astuessa sisään tunsi Löfving tempovaisen pistoksen sydämmessään, mutta kohta oli se voitettu, ja vähintäkään mielenliikutusta ilmaisematta kohtasi hän varmalla katseella vieraan silmää.