— Kyllä, mutta sinä kirosit sitä mielettömyyttä, joka oli syössyt meidät tähän kuiluun. Silloin huomasit erehdykset, nyt teet niitä itse.
Buddenbrock keikautti itsetietoisena päänsä taapäin: — Minä en ole syyllinen hallituksen erehdyksiin. Minä pesen käteni.
— Ja minä, sanoi Wrangel lyhyesti ja ratkaisevasti, vaadin loppua tästä sanasodasta. Joka ei tahdo seurata, jääköön tänne.
Wrangel lähti nopein askelin, mutta pysähtyi hengittämään raitista ilmaa. Tavallisesti oli kuja Löfvingin pirtin kohdalla ihmisistä tyhjä, mutta nyt sillä kulki väkeä, joka palasi kaupungista uutisia kuulustelemasta. Liikettä lisäsi kaupungin karja, kilisevine kelloineen ja lasten ajamana. Buddenbrock ja majurikin tulivat ulos ja pysähtyivät samoin kuin Wrangelkin. Rientäen saapui vihdoin Ring. — Tuossa on ämmä, sanoi hän hiljaa. Kyllä hän ottaa povataksensa.
Nuo kolme päällikköä kääntyivät tuntemattomaan päin. Hän oli kalpea, hento muija, harmaahapsinen, silmät kummalliset ja syvään painuneet. Hänen pukunsa oli tavallinen Viipurinpuoleinen, raitainen hame ja valkonen linnikko päässä. Syvästi niiaten pysähtyi hän vähän matkan päähän korkeista herroista, mutta Buddenbrock viittasi häntä tulemaan likemmäksi ja sanoi ruotsiksi: — Kerropa mitä minulle tähän saakka on tapahtunut ja mitä vasta tapahtuu.
Kun Sprengtport oli kääntänyt sanat suomeksi, tarttui ämmä Buddenbrockin käteen ja tarkasti sen viivoja. Sitten hän lykkäsi sen vähän loitommaksi, yhä silmäillen sen hienoja juovia, mutta silmät eivät enään näyttäneet kiinnitetyiltä siihen mikä niiden edessä oli, vaan tuijottivat ikäänkuin avaruuteen.
— Teillä on korkea ja tuuhea sukupuu. Suuri kunnia ja suuret rikkaudet ovat takananne, sanoi hän.
— Ehkä vielä suurempia edessäni.
— Päänne yli kohoaa tuuheampi oksa kuin teidän.
— Se varmaankin on poikani.