— Joutavia, meille puidaan nyrkkiä, mutta vihollista vastaan tapellaan.
Buddenbrock kääntyi lähteäksensä, ja asekumppanit seurasivat häntä, mutta väki, huolimatta äskeisestä kiellosta, huusi uudestaan: — Paetaan, paetaan, kohta saattaa olla liian myöhäistä.
— Ei saa kukaan lähteä kaupungista, komensi vääpeli, se on kielletty.
Siihen ei kukaan vastannut, mutta tiellä näkyi yksinäisenä ja jylhänä
Tasma.
— Tehkäät haudat avaroiksi! huusi hän. Kuolema käy ympäri etsien omaansa.
— Kuulkaa! Tuossa hän taas huutaa, kuiskasi väki kauhistuneena. Nyt jo kolmatta päivää.
Tietäjätär lähestyi ja huusi taas varoittaen:
— Tehköön myttynsä kellä on myttyyn pantavaa. Paetkoon ken voi!
Ensimmäisestä hämmästyksestä toivuttiin vähitellen ja muuan vanha ukko rohkaisi mieltänsä. — Oletko taas nähnyt jotakin? kysyi hän.
— Neljä kauheata tulikitaa! Etelästä pohjoiseen, idästä länteen, niiden välissä hautausmaa ja kaikki kuolleet nousivat haudoistaan. Näin jättiläishaamun kääreissään; sumuna kulki hän etsien kultaista kruunua. Se oli Kaarle-kuningas. Hänen edessään vyöryivät liekit palavana roviona ja tulvivat Lappeenrannan yli, niin että se vaipui metsineen, vuorineen, kaikkineen. Ja kuningas väänteli käsiään, viittasi kuiluun ja huusi kuolleille: Kaikki on ollut turhaa! Mutta kuolleet kohottivat käsivarsiansa taivasta kohti ja lauloivat pyhää virttä, häviten liekkeihin. Tuuli lauloi valitusvirttä niistä, jotka nyt kulkevat kuolemata kohti.