Äidistään ja varhaisemmasta lapsuudestaan oli Marialla ainoastaan harvoja ja hämäriä muistoja, koska hän äidin kuollessa oli varsin pieni; mutta isän kertomuksista oli hänelle selvinnyt, että vanhemmat veljet ja hän itse olivat syntyneet Siperiassa. Siellä oli majuri sotavankina tutustunut Anna Margareeta Amnoriniin ja hänen isäänsä, Jaakkiman kirkkoherraan, jonka kanssa tytär oli kuljetettu ilman että kukaan tiesi häntä naiseksi. Majuri itse joutui vankeuteen Pultavan suuressa häviössä ja vietiin usean muun kanssa Svijasckiin lähellä Kasania. Venäläiset olivat jo ennen kulettaneet pois suuret joukot miehiä ja naisia Virosta, Liivistä, Kuurinmaalta, Litvasta, Puolasta ja vihdoin valloitetusta Suomesta, ja sijoittaneet näitä valtakunnan eri osiin. Pultavan tappelun jälkeen lisääntyi näiden vankien luku siksi, ettei mikään paikkakunta, joka kykeni heitä ruokkimaan, päässyt heistä vapaaksi. Eri kohtalojen alaisiksi joutuivat voitetut, mutta aluksi kohdeltiin korkeampia upseereja hyvin. He saivat pitää luonaan palvelijansa, ajopelinsä ja muun omaisuutensa, sekä saivat kunniansanaansa vastaan vapaasti liikkua lähimmässä ympäristössä.

Svijarschkiin sijoitettujen vankien keskuudessa tuumittiin salaliittoa pakenemista varten. Mutta eräs Brink ilmoitti asian viranomaisille, ja seurauksena oli, että muiden muassa Sprengtport tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ja suljettiin Kasanin pieneen tyrmään, jossa hän kitui 17 kuukautta. Mutta vuonna 1711 lähetettiin sotavangit suurissa joukoissa Siperiaan, jossa he saivat enemmän vapautta ja luvan tehdä työtä omaksi edukseen. Moni heistä tulikin taitavaksi ammattilaiseksi, valmistaen mikä karkeampia mikä hienompia teoksia, jopa koruneulomuksia silkillä ja kultalangalla.

Rauhan jälkeen saivat vangit palata kotimaahansa. Sprengtport, joka oli asumapaikakseen saanut Tobolskin kaupungin, oli viimeisiä, jotka lähtivät, mutta joulun aikana 1722 pääsi hänkin paluumatkalle Suomeen vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Mutta Suomi oli autio erämaa, ja epävarmaa oli, pääsisikö täällä pelastumaan nälkäkuolemasta. Ensimmäisen tyyssijan sai majuri Husulan talossa Vehkalahdella. Tämän talon isäntä ja hänen veljensä olivat, samoin kuin useimmat suomalaiset, seuranneet Kaarlo kuningasta hänen rohkeilla retkillään. Veli kaatui Liesnan luona, mutta Husula itse oli päässyt hengissä Siperiaan ja vihdoin kotiin Suomeen. Palatessaan hän tuskin tunsi maatansa tahi taloansa. Ei ollut enään jälkeä siitä, mitä ennen oli ollut, mutta vähän ennen Husulaa oli hänen vaimonsa ja lapsensa sekä monta naapuria palanneet mikä Ruotsista mikä niistä metsistä, joissa olivat piilleet, ja siten oli kuitenkin paras tallella. Itku ei päästä pahoista päivistä, ja ruvettiin siis Jumalan nimessä taas kyntämään ja kylvämään. Kun majuri seuraavana vuonna saapui heidän luoksensa sairaana ja tietämättä mistä leipä oli saatava, otti Husula hänet ystävällisesti vastaan, ja sinne jäi Sprengtport perheineen, kunnes voisi tavalla tahi toisella tulla omin neuvoin toimeen.

Mutta synkältä näytti tulevaisuus, sillä upseereja oli ylen määrin, ja näin kaukana Tukholmasta hän ei voinut toivoa mitään niukoista kruunun varoista. Hän siis ryhtyi Siperiassa harjoittamaansa käsityöhön, ommellen semminkin tupakkakukkaroita kultalankakoristeilla. Ruotsissa tosin pidettiin tällaista elinkeinoa alentavana upseerille, mutta hävitetyssä Suomessa ei ajateltu samoin. Sprengtportin käsityöt menivät kaupaksi Turussa ja Tukholmassa, ja siten saattoi hän uskollisen vaimonsa avulla hankkia elatusta ei ainoastaan itselleen ja lapsilleen, vaan vieläpä Löfvingin poika-raukalle, pienelle Martille. Tämä oli pari vuotta vanhempi kuin majurin omat pojat, mutta kuitenkin liian nuori tullaksensa omin neuvoin toimeen, sitten kun isä ja äiti puutteen pakottamina olivat lähteneet leipäänsä etsimään vieraisiin maihin. Viimeisessä hädässä oli Löfving, tuo mainehikas sissi, lähtenyt Suomesta, mutta kuitenkin keveämmällä sydämmellä, kun Martti oli joutunut majurin luo, joka oli luvannut pitää hänestä huolta. Ja sen lupauksensa oli Sprengtport uskollisesti täyttänyt. Ei sitä päivää, ettei majuri käyttänyt muutamia tuntia lastensa opetukseen, ja kun Husulan pojat varttuivat, otti majuri ne joukkoon, korvataksensa siten hänelle osoitettua vieraanvaraisuutta. Kun vihdoin ajat Ruotsissa kävivät valoisemmiksi, nimitettiin Sprengtport luutnantiksi Uudenmaan rakunoihin majurin arvonimellä. Silloin muutti perhe virkataloonsa Ruovedelle, ja kun Sprengtport muutamia vuosia sen jälkeen sai perinnön äidin puolelta, osti hän Gammelbackan säterin, ja sai siten toteutetuksi hartaimman toivomuksensa päästä oman turpeen omistajaksi Suomessa.

Mutta tätäkään kotia ei valaissut enään onnen aurinko. Hänen hellästi rakastettu vaimonsa, jonka hän oli kohdannut kuin hyvän enkelin elämän kovimmassa koettelussa, joka oli opettanut häntä taas rakastamaan, toivomaan ja uskomaan, hän oli ijäksi nyt poissa. Kaksi vuotta sitten oli kuolema korjannut hänet, ja yksin oli hänen miehensä jäänyt neljän äidittömän lapsen kanssa. Gammelbackan väki näki usein uuden isännän kävelemässä talon ikivanhojen puiden keskellä pikku Mariaa taluttaen ja Jaakko sylissä. Näkivätpä hänet joskus kyyneleitä vuodattamassa, surkutellen häntä mutta voimatta lohdutusta antaa. Vähitellen nöyrtyi hän kohtalon iskun alle, ja nyt oli majuri jo pari vuotta ollut uusissa naimisissa Elsa Katarina Ulfsparren kanssa. Hän oli vaaliinsa tyytyväinen, ja heidän pieni Yrjö Maununsa tuotti hänelle iloakin, tavallansa täyttäen sen tyhjän sijan, jonka muut pesästä lähteneet pojat olivat jättäneet.

Saatuansa tiedon miehensä tulosta, mietti majurinrouva ainoastaan millä tavoin hänelle saisi hankituksi mieluisen olon ja viihtymyksen, jott'ei hänen tarvitsisi kestää samoja vastuksia, jotka olivat kohdanneet rouvaa itseään Lappeenrantaan saapuessaan. Kaupungin talot olivat ullakoita myöten täynnä majoitettuja, eikä ollut ainoatakaan huonetta luovutettavana uusille tulokkaille. Kun yö jo oli tulossa, ei ollut muuta neuvoa, kuin etsiä suojaa metsänrinteessä kaupungin ulkopuolella. Vanhemmille tuo ei saattanut olla kovin vaarallista vaikka yöt jo olivatkin kylmiä, mutta miten kävisi pienen Yrjön? Hänen hoitajansa, sinisilmäinen, helläsydämminen Ulla oli itkemäisillään nähdessään mihin kurjuuteen hänen lemmikkinsä oli joutunut.

— Rukoillaan Jumalalta apua, sanoi hän hurskaasti, laskien siunaavasti kädet sylissään lepäävän lapsen yli. Sanattomina istuutuivat majurinrouva ja Maria sen kylmän kiven viereen, josta Ulla loi silmänsä tuikkivaa tähteä kohden.

Samassa he kuulivat metsässä outoa roisketta. Siellä rahisi ja ryski ikäänkuin olisi metsä herännyt henkiin, ja kun he levottomina kääntyivät sinnepäin, näkivät he lehmän syöksevän ulos pensaistosta ja vanhanpuolisen naisen juoksevan sen jälessä vitsa kädessä.

— Totteletko! kirkasi eukko heristäen vitsaa; mutta kun hän samassa näki nuo vieraat, pysähtyi hän ällistyneenä ja niiaten heidän eteensä.

Majurinrouva käytti tilaisuutta kysyäkseen, eikö olisi mahdollista löytää jotakin sopukkaa, johon voisi sijoittua ainakin yöksi.