Löytyi kyllä, sillä eukko itse asui aivan likellä, mutta kaiketikin oli hänen mökkinsä liian halpa niin hienolle herrasväelle. Siitäpä vähät; majurinrouva ilmoitti olevansa ylen kiitollinen ja pian kulkivat kaikki neljä lehmän jälissä likeiseen mökkiin. Matkalla kertoi eukko, että hänen miehensä oli kaupungin karjapaimen ja tänä iltana oli eukon ollut pakko auttaa miestänsä etsimässä muutamia eksyneitä lehmiä, joista kaksi vielä oli kateissa. Piata oli vaimon nimi, ja sen oli hän saanut piispa Sorolaisen hurskaasta tyttärestä, joka tosin oli aikoja sitten kuollut, vaan yhä vielä eli kansan muistissa. Beatasta oli kyllä tullut Piata, mutta siitä vähät; Piata oli varsin ylpeä ajatellessaan, että hän ainakin nimen kautta oli ikäänkuin yhteydessä niin enkelinkaltaisen olennon kanssa.

Heidän saavuttuaan köyhään hökkeliin pyysi Piata niiaten vieraita astumaan sisään. Hänen miehensä, paimen, oli vielä poissa, mutta häntä ei kenenkään tarvinnut pelätä, hän kyllä oli hiljaisista hiljaisin ja tyytyisi kyllä pitämään heitä kotonaan.

Semmoiset olivat olleet majurinrouvan vaiheet tultuansa Lappeenrantaan, eikä seuraavakaan päivä ennustanut parempaa. Nyt kuitenkin odotettiin majuria, ja hänelle täytyi parempaa hankkia. Mutta miten? Linnassa olivat kaikki asunnot täpö täysinä ja kaupungilla oli miltei vieläkin ahtaampaa. Johonkin täytyi ryhtyä, semminkin kuin majurinrouva syystä varoi, että hänen miehensä palaa raihnaana, ehkäpä kokonaan murtuneena.

Tässä pulassa tuli hänen avukseen Leena Löfving. Nämät naiset eivät olleet koskaan tavanneet toisiansa, mutta olivat kuulleet toinen toisestaan. Olivathan heidän miehensä, vaikkakin eri osissa ja eri arvoasteilla molemmat sotureita ja ystäviä. Myllymäellä oli Maria tutustunut Leenaan, joka kuultuaan majurin tulosta, tarjosi hänelle pirttinsä ensi tyyssijaksi. Pitemmäksi ajaksi hän ei voinut sitä luovuttaa, sillä paroni Buddenbrock oli jo majoitettu hänen luoksensa, ja oli talo niin täydellisesti hänen hallussaan, ettei Löfvingilläkään ollut muuta leposijaa kuin tallinparvi. Mutta nythän oli Buddenbrock matkalla, Löfving oli saanut käskyn seurata häntä, Leena luuli varmaan tietävänsä, että Löfving palaa paljoa ennen kuin Buddenbrock, joten ei mikään estänyt majuria asustamasta heidän luoksensa. Tästä huolesta päästyään odotti majurinrouva miestänsä milloin paimenen luona, milloin Myllymäellä.

3.

Sillä välin valmisti Leena talonsa uutta vierasta varten. Varhain aamulla oli hän leiponut ja rupesi nyt kokoamaan jäähtyneet leivät. Uunikin oli jo viilistynyt ja oli siis aika panna sinne paistumaan tuoreet muikut, ladottuina suurille kaarna- ja tuohikappaleille. Löfvingillä ei ollut suuria varoja, mutta vaikkapa Leenan olisi ollut pakko myydä viimeinen hameensa, ei hän olisi jättänyt koetettua ystävätänsä ilman tervetulo-ateriaa. Mielellään tahtoi hän myös kestittää sotavanhusta, ukko Kornatusta, joka tänään aamupuolella oli saapunut Lappeenrantaan, kuljettuansa kaupunkiin Elimäeltä saakka. Ukko, joka jo oli sivuuttanut 90 vuotta, oli niinkuin muutkin kuullut, että rauha oli enään hiuskarvan varassa, ja kun hänen pojanpoikansa, sukutalon lähin perillinen, nyt palveli ratsuväessä Lappeenrannassa, päätti vanhus mistä hinnasta tahansa kömpiä sinne, ja hänen kaupunkiin päästyänsä kutsui Leena hänet toistaiseksi luoksensa. Kiitollisena ja iloisena siitä, että hänet vielä niin pitkän ajan perästä tunnettiin, lupasi Kornatus tulla, mutta ensin täytyi hänen tavata pojanpoikansa. Toivoen piankin löytävänsä hänet, meni hän linnaan, mutta siellä sanottiin, että Uudenmaan rakuunat ja Eero niiden kanssa olivat lähteneet Marttilan leiriin, eikä siis auttanut muu kuin levähtää Lappeenrannassa ennen lähtöä Marttilaan. Nyt nukkui hän paitahihasillaan lavitsalla, johon Leena oli valmistanut sijan miehensä arvoisalle ystävälle. Jaloistansa oli hän riisunut saappaat, mutta muutoin häntä ei rasittanut lämpö, sillä pitkä villainen musta, punakeltaraitainen ihokas oli napitettu kaulaan saakka, ja kotikutoiset sarkahousut olivat niinikään riisumatta. Lämmöstä ja kylmästä ukko nähtävästi ei välittänyt.

Kornatus ei ollut koskaan arvoasteissa korkealle kohonnut, vaikka hänet jo 11 vuotiaana otettiin sotaväkeen, jossa hän ensin oli rummuttajana ja sitten miekalla palveli Kaarlo X:nettä kaukana vieraissa maissa. Ruutisavussa ja veressä hän varttui ja ylennettiin vihdoin urhoollisuudesta aliupseeriksi. Semmoisena oli hän sittemmin osallisena Kaarle XII:nnen verisissä retkissä ja sai virkaeron 1712 eläkkeellä, jota kuitenkaan köyhien aikojen tähden ei hänelle koskaan maksettu. Siitä hän ei sentään valittanut. Miksi ei hän samoinkuin esi-isätkin kärsisi ja uhraisi kun valtakunnalla oli kovat ajat.

Kornatus oli kotoisin Elimäen pitäjän Muhuniemen talosta ja kuului siihen talonpoikaisluokkaan, joka Husulan aatelin nimellä eli verottomilla tiloillaan. Hänen kotikontunsa oli vuosisatoja siirtynyt perintönä isältä pojalle, ja aina oli suku kulkenut kunnialla ja saanut monta ihmeellistä merkkiä Jumalan suojeluksesta. Sitä kaikkea pidettiin todellisena siunauksena siitä tavasta millä verovapaus oli saatu. Vanha kertomus tiesi näet, kuinka kuningas oli kerran, Ruotsin jouduttua perikadon partaalle onnettomassa sodassa, antanut julistuksen, että ken tahtoi ruveta valtakunnan palvelukseen vihollista vastaan, voisi sillä ansaita verovapauden itselleen ja lapsilleen. Se joka ilmoittautui palvelukseen vihollista vastaan joko jalkaisin tahi hevosella ja asekatselussa hyväksyttiin, sai ikiajoiksi vapauden ja rälssin. Niille, jotka siten saivat sen, annettiin yhteinen vaakuna, avoin vaakunakilpi ja kypärä. Vaakunassa piti olla yksi sininen ja yksi keltainen kilpi, siinä hopeoittu miekalla varustettu käsivarsi, sekä kypärässä kaksi hopeoittua oinaansarvea. Sen ohessa säädettiin, että ken oli miehekkäästi käyttäytynyt, hän saisi vaihtaa tämän vaakunan hänelle erityiseen, jota paitsi hänen naimiskaupassa tai ostamalla saamansa tai muutoin ansaitsemansa tilat nauttivat rälssiä ja etuuksia niinkuin muutkin rälssimiehet Ruotsin maassa.

Kun tätä kuulutusta luettiin Elimäen kirkossa, kuuntelivat sitä Muhuniemeläiset samoinkuin muutkin ääneti. Mutta kun jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuttiin kirkkomäelle neuvottelemaan, ja useat olivat epäröivällä kannalla, astui Heikkilän ukko esille ja piti puheen kansan velvollisuudesta puolustaa kuningasta ja maata. Samaa puhetta pitääksensä ratsasti hän talosta taloon pitkin pitäjätä, josta hän sitten sai pilanimen »Karnatti». Hyväksyttynä sotajoukkoon kirjoitettiin hänet kuninkaalliseksi ratsumieheksi Karnatuksen nimellä, joka sitten vähitellen muuttui Kornatukseksi ei yksistään sotamiesluetteloissa vaan aateliskirjassa, kun kuningas tahtoi siten muuttaa hänen entisen pilanimensä kunniaksi. Suku eli sitten kunnioitettuna jä siunattuna, mutta ei mikään menestys voinut houkutella sitä luopumaan vaatimattomasta elämästään isien maalla. Eikä heistä kukaan ollut vaatinut muuta aatelista oikeutta kuin mitä heillä alkuperäisesti oli. Tyytyväisinä verovapauteensa omalla konnullaan olivat kaikki polvi polvelta palvelleet valtakuntaa milloin miekalla milloin auralla aina tähän vanhukseen saakka, joka nyt lepäsi Löfvingin luona.

Eikä Eljas Kornatus ollut suinkaan huonontunut suvustaan. Hänen pitkä sotilas-uransa oli alkanut siihen aikaan, jolloin vielä taisteltiin haarniskoissa mies miestä vastaan, mutta kun ruudin kaikki nielevän voiman tähden rautatamineet kaikiksi ajoiksi hylättiin, talletti hän varaksensa kotopitäjän kirkkoon, kiitollisena muistona niistä taisteluista, joista hänet monen monta kertaa Jumalan kaikkivoipa käsi oli pelastanut. Nyt oli jo hävinnyt sekä sota-asu että vaakuna. Isoviha oli korjannut ne samoinkuin paljon muutakin talon nuorempien tuntuvaksi suruksi. Mutta Kornatus lohdutti heitä sillä, että kirkko edes oli paikallaan. Elämä oli hänelle, sanoi hän, opettanut kaiken maallisen kunnian turhuuden.