Hän nukkuu vanhurskasten unta, ajatteli Leena, kun hän hiljaisesti toimien uunin ääressä katseli ukkoa. Kalat olivat vihdoin kypsät, mutta tarvittiinhan maitoakin, ja sidottuansa holsteinilaisen liinan päähänsä otti hän pytyn ja lähti noutamaan mitä hänelle oli luvattu.

* * * * *

Helena Löfving oli kovaa kokenut nainen ja kovaa kokeneen miehen vaimo. Tapani Löfving syntyi jouluiltana 1689 Narvassa, jossa hänen isänsä oli korpraalina, ja kun tämä 9 vuotta myöhemmin siirrettiin Käkisalmeen, otettiin poika mukaan. 13-vuotiaana alkoi Tapani tulla omin neuvoin toimeen, ensin puotipoikana Viipurissa ja sitten kartanonomistaja Affleck'in kirjurina Pohjois-Karjalassa. Ensi taistelunsa taisteli Löfving 1710 venäläisten seutua tuhotessa, ja kohta sen jälkeen erosi hän isännästään rientääksensä eteläiseen armeijaan. Siinä käytettiin häntä ensin katsastuskirjurina, mutta piankin häntä ruvettiin käyttämään partioretkillä, joissa kysyttiin neuvokkaisuutta ja rohkeutta. Kun Isoviha sitten koko kauheudessaan levisi yli Suomen, teki Löfving parastansa pelastaaksensa Ruotsin etumuuria. Vielä sittenkin kun väestö jo oli alkanut suurissa joukoin paeta kotimaastaan ja armeijakin oli käsketty siitä peräytymään, taisteli Löfving vapaajoukkoineen, jonka hän oli koonnut ympärillensä. Senkin taistelun lopetti 1721 vuoden rauha, mutta silloin makasi Suomi kuolevana paarillansa ja Ruotsi oli vararikossa. Venäjällä vankeudessa olleet palasivat kohta sen jälkeen ja pyysivät leipää, mutta sitä ei ollut, ei ainakaan Löfvingin kaltaisille, sillä Ruotsilla ei ollut mitään annettavaa ja Suomessa kasvoi vaan epätoivo ja suru. Sepä pakotti Löfvingin siirtymään vieraaseen maahan ja mukana seurasi hänen vaimonsa. He asettuivat Holsteiniin ja jäivät sinne, sillä vaikka perhe lisääntyikin, oli siellä kuitenkin leipää kaikille. Siten elettiin hiljalleen ja lapset kasvoivat, mutta kun Löfvingin korviin joutui huhu uusista kotimaata uhkaavista vaaroista, neuvottelivat puolisot ja kokosivat tavaransa lähteäksensä Suomeen, joka ehkä oli heidän apunsa tarpeessa. Nyt oltiin kotona ja vanhin poika, 12-vuotias Tapani, oli saanut tulla mukana Lappeenrantaan, jossa Leena ilokseen löysi oman, enon rakentaman pirtin. Se oli pieni rakennus, alkuansa savupirtti vaan, mutta sittemmin varustettu uloslämpiävällä uunilla ja akkunoilla luukkuin sijassa. Erinomainen siunaus näkyi suojelleen tätä katosta, koska se vielä oli paikallaan vaikka kaikki ylt'ympäriltä oli hävitetty. Täällä toivoi hän nyt löytävänsä tyyssijan lapsineen, jotka kaikki, paitsi Tapani, toistaiseksi olivat jätetyt sukulaisten luo Turkuun.

4.

Helena Uggla oli Löfvingin toinen vaimo. Ensimmäinen, Kristina Magdalena Alcenius, oli jo ollut monta vuotta maanpovessa. Hän oli Löfvingin ensimmäinen rakkaus, mutta heille tuli liian varhain ero, ja ainoa lapsi, jonka hän jätti miehellensä lohdutukseksi hänen surussaan, oli heidän pieni Marttinsa, joka hänen kuitenkin täytyi hädässään jättää majurille. Siten olivat vuodet vierineet. Martti oli nyt 25-vuotias mies ja vänrikkinä Hämeen rykmentissä. Siihen Löfvingkin palattuansa sijoitettiin luutnantiksi, ja siten olivat isä ja poika taas yhtyneinä.

Äitipuolen ja pojan suhteet olivat niin hyvät kuin niin pitkän eron perästä voivat olla. He olivat tosin vieraantuneet toinen toisestaan, vaan olivathan molemmat Löfvingin omia, ja se johonkin määrin solmi yhteen katkenneet siteet, jota paitsi yhteiset hyvät, vaikkapa surullisetkin muistot helpottivat lähentymistä. Mieluisempaa Leenasta kuitenkin olisi ollut, jos poika olisi ollut avomielisempi ja puheliaampi, mutta Martti oli luonteeltaan umpimielinen eikä isäkään päässyt hänestä selville. Hänen pohjaltaan kiihkoinen sydämmensä kaipasi kuitenkin ymmärtävää ystävää, ja sen oli hän löytänyt Maria Sprengtportissa. Marian ympärillä liitelivät hänen ajatuksensa ja toiveensa yhä enemmän mitä vanhemmaksi hän tuli, siitä päivästä saakka, jolloin majuri ensi kerran lähetti pienen tyttärensä viittä vuotta vanhemman Martin luo läksyn kuulustamista varten. Kun silloin tyttö, kädet ristissä, kohotti silmänsä ja luki rukouksiansa, luuli Martti hänessä näkevänsä taivaan enkelin. Siten kävi useastikin, ja monenvuotinen yhdessä-olo, yhteiset leikit ja vaivat virittivät vihdoin keskinäisen mieltymyksen, joka Martin silmiltä peitti koko muun maailman.

Leena, kuten muutkin, oli kyllä tämän huomannut, mutta hänestä ei Martin vaali ollut sopiva, sillä Marttihan oli köyhä poika ja Maria paljon ylemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän. Tapansa mukaan puhuen asian suoraan oli Leena kyllä Martille huomauttanut tätä, mutta vähän Martti siitä välitti. Isän palattua ja kuullessaan kertomuksia tämän urostöistä hän alkoi oppia katsomaan elämätä avarammalta kannalta. Hän tunsi itsessään sekä tahtoa että tarmoa, vaan ennen kaikkea pyrki hän osoittautumaan sen tytön arvoiseksi, joka oli hänelle kaikki maailmassa. Nyt tuli hänenkin puolustaa isänmaata, ne unelmat olivat hänen suurin onnensa, ja hänestä se sotainen into tarttui ei ainoastaan ystäviin ja tovereihin, vaan vieläpä koko ympäristöön. Mutta hän tahtoi toimia omin päinsä, ja joka päivä saapui tietoja nuorukaisilta ja miehiltä, jotka toistaiseksi olivat sotapalveluksesta vapaat, että he halusivat liittyä Marttiin ja tarttua aseisiin. Kunpa vaan Martti pääsisi kruunun takista ja saisi heidän kanssaan vapaasti toimia, niin eivät mitkään vaarat kävisi liian raskaiksi, miehekkäästi hän niitä kohtaisi, ja rakastetun silmät seuraisivat häntä. Siinähän onnea kylliksi. Näiden ajatusten innostuttamana tuli hän kokouksesta ja kulki mietteissään toria kohden. Lähellä kirkkoa näki hän isän tulevan vastaansa ja hänen silmissään leimahti. Löfvingin terävä katse huomasi kohta tämän ilon välähdyksen, ja hän tunsi sydämmensä paisuvan. Eipä Martti turhaan ollut hänen lempilapsensa.

Mutta vaikea oli näitä kahta tuntea isäksi ja pojaksi, siksi erilaisia he olivat kaikessa. Löfving oli varteva, ja hänen solakka, jäntevä vartalonsa ilmaisi suurta notkeutta ja voimaa. Kasvot olivat laihat, auringonpaahtamat ja uurretut, silmät syvään painuneet, kuvaten lujuutta ja tyyneyttä. Ajan tavan mukaan olisi hänen pitänyt käyttää peruukkia tahi ainakin puuteroittuja kiharoita, mutta Löfving oli vapautunut kummastakin. Hänen harmaat hiuksensa olivat ohimoilta kammatut taapäin ja ulottuivat keltaiseen univormukaulukseen asti, jonka alta pilkisti punainen liina. Hänen sininen takkinsa, joka tuskin peitti lanteet, oli koristettu valkoisilla nyöreillä ja keltaisilla napeilla, rinnasta vähän avoin, niin että vaaleansiniset liivit pääsivät näkyviin. Säännön mukaisesti olisi housujen pitänyt olla siniset samoinkuin lakki, mutta kun sotakassa oli tyhjä ja Löfving itse oli hankkinut itselleen kestävät nahkahousut, arveltiin että olkoon menneeksi, semminkin kun miehistönkään vaatetus ei mitenkään täyttänyt edes niukkoja vaatimuksia. Siniset polviin ulottuvat säärykset ja korkeat jalkineet olivat sitä vastoin koko pulskat, eikä koko asiasta siis sen enempää. Valkoinen, suureen ruusukkeeseen solmittu vyöhyt, jykeä miekka ja vihdoin hattu sinikeltaisine nauhoineen ja töyhtöineen ilmaisivat hänet suomalaiseksi upseeriksi Ruotsin valtakunnan palveluksessa.

Että Löfving oli ollut verileikissä mukana sitä todistivat hänen pois ammuttu korvansa ja miekannaarmu poskessa. Känsäiset kädet ja juovaiset kasvot tiesivät kyllä kovaa elämän taistelua, mutta silmien terävyydestä ja liekistä näkyi, että 55-vuotiaassa tarmo vielä oli kokonaan murtumaton.

Martti oli lyhyempi, vaan hartevampi ja vahvatekoisempi. Puku heillä oli melkein samanlainen, mutta sittekin pysyi silmiinpistävänä heidän erinäköisyytensä. Vänrikin hehkeät posket, lempeä piirre suun ympärillä ja tummat, synkät silmät eivät mitenkään olleet isästä. Hän oli kokonaan äitinsä poika.