— Ja siunausta siitä sodasta koituikin, sanoi Kornatus. Kun rauha oli tehty ja väki päästettiin kotiin, sanoi kuningas meidän miehillemme: »Kiitos, uskolliset Suomen pojat! Ilman teitä en olisi koskaan saanut aikaan sitä, mikä nyt on suoritettu. Tervehtikää kotolaisia ja sanokaa, ettette turhaan ole uhrautuneet. Laatokka erottaa nyt Suomen Ruotsin vihollisista, eikä sen yli helpolla kukaan pääse. Karjalaa suojelee nyt jylhä Maanselkä, jonka yli ei kukaan kuljeta sotajoukkoja.» — Niin suojeltuna jätti Kustaa Aadolf Suomen ja Ruotsin valtakunnan. Mutta nyt?
Ei vastannut kukaan, mutta synkät kasvot ja surulliset katseet ilmaisivat mitä he ajattelivat. Viro ja Liivi olivat menetetyt, Nevajoki virtasi Venäjän pääkaupungin läpi, ja kotimaasta oli laikka leikattu. Siitä ajasta vaikeni laulu Suomessa. Ihmiset eivät enään ilomielin taistelleet vaan epätoivoisina ja lamaantunein mielin. Kahdenkymmenen vuoden lumi oli laskeutunut kuolleitten hautojen yli, ja kahdenkymmenen suven aurinko vihdoin uudestaan virittänyt toivon elävissä. Kansa oli siksi runsaasti vuodattanut verta, ettei se löytänyt sanoja surulleen. Ainoastaan jokunen karaistumpi, paljon kokenut pusersi joskus sydämmestään veriset muistonsa laulun muodossa. Kolmhalko oli yksi sellainen, ja huolimatta siitä, mitä muut ajattelivat tai sanoisivat otti hän kanteleen ja alkoi surullisen valitusvirtensä:
Voi Suomenmaata suurta
Kuka olis uskonut,
Monta tuhatta vanhaa, nuorta
On miekalla hakattu.
Voi Pälkänehen sota,
Kuin oli Suomen maal'
Siell vuoti monda verta,
Tsaari pääsi vallan pääl.
Voi sinuas Kyrönpeldo,
Näit mond' on ennen ol,
Ennen olit eloo täynäns,
Nyt kuolleita kuopattu.
Voi kuing monda vaimo
on jäänyt leskeksi,
Vihollinen wielä vaino
Jättä mond orvoksi.[1]
[1] Kts. Hengellisiä lauluja.
Oli vielä useita värsyjä, mutta Kolmhalko ei jaksanut enempää. Miespolvia kestää ennenkuin semmoiset haavat kuin isonvihan kasvavat umpeen, ja nyt olivat näiden veristen aikojen muistot uudestaan repineet haavat auki.
Laulu oli houkutellut muita sotamiehiä ympärille kuuntelemaan. Kanteleensoitto oli täällä harvinaista, ja mieluista vaihtelua oli se yksitoikkoisessa leiri-elämässä. Kyllä kuuntelijat tiesivät todeksi mitä ukko lauloi. Niin tosiaan oli siihen aikaan. Uudistuisiko se taas?
— Ei susi koiran kuolemaa itke, mutisi eräs sotamies. Jos on totta mitä puhutaan, niin hullusti vaan käy.