Monet muutkin olivat kuulleet pahoja enteitä. Hatut tahtoivat valtakunnan turmiota, ainakin Suomen menettämistä. Eipä ruotsalaiset ensi kertaa leikanneet kaistoja toisten selästä. Mitä nuo suuret välittivät tästä kurjasta maasta. Jos käy Hattujen mielen mukaan, niin on Suomi hukassa.
— Ei ole mikään hukassa, ellei Jumala salli, lausui Kornatus lujalla tyyneydellä, vetäen povestaan esiin pienen pussin. Pussista otti hän kirjan.
— Katselkaa tätä, sanoi hän ja kurotti kirjan Husulalle, joka selaili sen lehtiä. Muutkin tulivat katselemaan. Selväpränttiseksi rukouskirjaksi se huomattiin, vaikka kirjaimet olivat oudonlaiset ja vaaleammat kuin tavalliset painetut. Kannet olivat puusta ja selkä vahvaa nahkaa. Muoto oli tavallisen katkismuksen ja tuo kova karkea ulkoasu muistutti panssaroittua miestä.
— Lieneepä tuo nähnyt yhtä ja toista, sanoi Husula, tarkastaen lehtiä.
Omituisilta näyttivät. Onkohan se vanhakin?
— Ikä ei ole mainio, vastasi Kornatus, mutta mitä se on nähnyt, se on siksi ihmeellistä, ettei moni uskoisikaan.
Sotamiehistä ei moniakaan tuntenut vanhusta, mutta ei kukaan epäillyt hänen sanojansa, pyydettiin vaan häntä kertomaan.
— Pultavan tappion jälkeen sijoitettiin minut Nishnii-Novgorodiin. Olin siihen aikaan palvelijana everstiluutnantti Isendorffin luona. Hän oli hyvä ja jumalinen herra ja sääli kaikkia vankeja, joilla ei ollut lohdutuksena Jumalan sanaa. Itse oli hän saanut kirjoja Saksasta, sillä sieltä oli hän kotoisin, ja ystäviltään Tobolskista sai hän Jumalan sanalla lohduttavia kirjeitä. Useilta hän sai tietää että kapteeni Henrik Sprengtport oli suomentanut rukouksia ja virsiä ja että sotamiehemme olivat leikanneet kirjaimet puuhun ja painaneet siten kirjoja. Yksi lähetettiin meille, ja tämä se on. Se saapui meille Moskovan kautta puulaatikossa, johon kreivi Piper oli pannut yhtä ja toista muutakin isännälleni. Mutta samana päivänä syttyi tulipalo eräässä luostarissa kl. 2 j. p. p. ja levisi sieltä hirvittävällä nopeudella. Sitä päivää, Pietari-Paavalin päivää 12 p. kesäkuuta, en unohda koskaan. Kaupunki syttyi yhä useammista kohdista. Isäntäni kanssa koetimme pelastaa hänen tavaroitaan. Äsken saapunut avaamaton laatikko jätettiin, kun kaikki muut kapineet sullottiin säkkeihin, joita sotamiehet kantoivat kaupungista. Isendorff itse meni heidän mukanaan, ja käski minun hoitaa laatikkoa kunnes hän palaa. Ei viittakaan minuuttia hänen lähtönsä jälkeen puhkesi tuli ylt'ympärillemme. Muuan armelias venäläinen auttoi minua kantamaan mitä jälelle oli jäänyt, mutta emme kuitenkaan päässeet kuin erääseen suureen puutarhaan kun meidän oli pakko paeta henkemme pelastamiseksi. Siitä ei sittenkään ollut paljon toivoa, sillä parissa tunnissa oli koko kaupunki jäljettömiin kadonnut. Yksi ainoa etukaupunki tuulen yläpuolella säilyi, mutta likimain 4000:sta ihmisestä oli pelastunut vaan noin 800, eikä yhtäkään elukkaa. Erääseen kirkkoon paloi 50 nunnaa. Ihmisten ja eläinten palaneita ruumiita tavattiin kasoittain.
— Entä te? kysyivät kuulijat, jotka jännityksellä olivat tuota kamalaa kertomusta seuranneet. Kuinka te pelastuitte?
Kornatus nosti silmänsä taivasta kohti: — Se pelastus ei ollut ihmistekoa. Jumala johti askeleemme ainoaan porttiin, mistä pako vielä oli mahdollinen. Kun isäntäni näki minun tulevan, riensi hän vastaani, ja kun pyysin anteeksi, että olin heittänyt hänen tavaransa, kiitti hän Jumalaa, kun hän nyt oli päässyt siitä tuskastaan että oli minut jättänyt. Kun vihdoin tuli oli sammunut, lähdin sille paikalle, johon herrani tavarat olivat jääneet, mutta niistä ei ollut muruakaan jälellä, paitsi kirjalaatikkoa, joka oli vahingoittumaton.
— Vahingoittumaton? kuinka se oli mahdollista? huusivat useat äänet.