Löfving oli yhä vaiti ja kääntyi pois, mutta Juhana sitä ei huomannutkaan. Hänestä ei ollut ulkonaista elämää olemassakaan. Hän tarttui kanteleesensa ja asteli hiljalleen kangasta pitkin. Yksinäisenä illan varjossa istahti hän vihdoin, koski kieliin ja purki sydäntänsä surullisissa säveleissä.
3.
Komppaniia oli koossa, ja kun ensimmäinen pikari oli täytetty kurotti
Löfving sen Kornatukselle: — Vanhalle etusija. Terveeksi Kornatus!
Kaikkien urhoollisten poikien malja. Hämeen rykmentin lipun malja!
— Ja kapteenimme terveydeksi, kaikui raikuva vastaus. Eläköön!
Kun pikarit olivat tyhjennetyt, ryhtyi Löfving taas puhumaan: — Olemme sittenkin alottaneet väärästä päästä. Eikö niin Kornatus? Päivänä tämmöisenä olisi ensimmäinen pikari omistettava nuoruutemme kuninkaalle Kaarlolle ja hänen muistolleen.
— Sitä minäkin kapteeni, Kaarlo kuninkaan malja! huudahti vanhus. Hänen vertaistaan ei tule koskaan. Silloin kelpasi olla sotamiehenä, mutta nyt!
Juotiin uudestaan ja vähitellen elpyivät juroimmatkin.
Löfving täytti lasit ja huusi iloisena: — Nyt juomme nuoruuteni kenraalin, Kaarlo Kustaa Armfeltin kunniaksi! Hänen kunniansa piti paikkansa kun toisten meni pussiin. Armfeltin malja! Hän oli kunnon mies.
Niin tosin, hän oli kunnon mies, sen myönsivät kaikki. Hullusti oli käynyt alusta loppuun saakka. Kuka voisikaan unohtaa sitä kamalaa aikaa, jolloin maan puolustajia käskettiin yhä peräytymään Venäjän armeijan tieltä ja kun ne, joiden olisi pitänyt olla Suomiraukan turvana, tuomitsivat sen kuolemaan. Mutta kun Jumala näki, että kansa mieluummin kuoli kuin luopui vapaudestaan, valkenivat olot taas. Ihmisen ei pitäisi koskaan joutua epätoivoon; ei ole niin kovaa koettelemusta jota ei kaikkivaltias voi muuttaa iloksi. Yksimielisiä oltiin.
Eräs nuori mies ihmetteli kuitenkin, kuinka pelkuri Lybecker ja ylpeä De la Barre saattoivat menetellä niin kuin tekivät.