— Brandenburgin avunpyyntö saapui tänne puoli tuntia sitten, ja minä kirjoitin kohta pyynnön saada lähteä. Nyt täytyy minun odottaa vastausta.
— Ja odottaessanne marssii vihollinen Lappeenrantaan. Niiden ylivoimaa vastaan ei Brandenburg voi puolustautua. Väkineen joutuu hän vihollisen käsiin, mutta kaikki turvattomat laahataan pois ja kaupungista tehdään rauniokasa. Otatteko tämän edesvastuullenne.
— Toista on mitä minä tahdon, toista taas mitä voin. Mutta eikö tämä edesvastuu olisi lievempi kuin se, jos ominpäin viskaisin väkeni ylivoimaista vihollista vastaan ja joutuisin tappiolle? Kun olemme menettäneet toisen puolen armeijaamme, niin te koko maailman kanssa kirootte Henrik Wrangelia, joka naiskyyneleistä pehmeni niin, että syöksi turmioon hänelle uskotun väen. Sitä paitsi kostaa vihollinen Lappeenrannalle vielä kovemmin meidän epätoivoisen taistelumme.
Majurinrouva katseli Wrangelia pää kohotettuna ja vastasi ylpeästi: —
Ei voi tulla voittajaksi, jollei rohkene astua rintamaan.
— Joll'en olisi sotamies, niin myöntäisin että olette oikeassa, mutta minun asemassani on sääntönä: kuule ja tottele!
Tumma puna nousi majurinrouvan poskille: — Olkoot teidän sääntönne kuinka julmat tahansa, niin armeijan velvollisuus on puolustaa meitä sodassa, jota olemme viimeisiin saakka vastustaneet, mutta jonka seuraukset me saamme kestää. Kenraali Buddenbrock kielsi meitä lähtemästä Lappeenrannasta, jottei sotamiesten mieli masentuisi, ja tuossa nyt olette miestenne kanssa aikeissa jättää meidät pulaan.
Joukko upseereja ja sotamiehiä oli rientänyt paikalle kuullaksensa mitä tuosta tavattomasta keskustelusta koituisi, ja majurinrouvan sanoihin, että soturit aikoivat jättää turvattomat oman onnensa nojaan, vastasi upseerien puolelta eloisa: — Ei ikinä, ei ikinä, mikäli meistä riippuu.
Puhelu kävi ruotsiksi, eikä siitä suomalaiset Lappeenrantalaiset eivätkä suomalaiset sotamiehet ymmärtäneet mitään. Alistuen ja kärsivällisesti olivat he odottaneet, että hekin saisivat kuulla jonkun sanan tässä elinkysymyksessä, mutta kun ei kukaan näkynyt ajattelevan heitä ja kun upseerit alkoivat ottaa osaa keskusteluun, loppui heidän kärsivällisyytensä.
— Sanokaa meille mitä puhutaan, pyysi tuskallisesti eräs nainen, tarttuen kepeästi majurinrouvan käsivarteen. Sen kysymyksen jälkeen särkyi ikäänkuin salpa rukoilevissa. Mitä puhuvat? Eikö kukaan tiedä mitä tuo korkea herra arvelee? Voi, kun ymmärtäisimme edes vähän.
Majurinrouva kääntyi väen puoleen ja sanoi: — Kenraali sanoo, ettei hän voi lähteä ilman pääkortteerin käskyä. Kohta kun parooni Buddenbrockin vastaus saapuu, lähtee hän. Mutta silloin saattaa olla myöhäistä.