— Jumala täällä auttakoon, huudahti Wrangel hämmästyneenä. Neuvo minua,
Sprengtport. Mitä minun on tehtävä?
— Herra kenraali, huusi Husula, unohtaen kaiken muun paitsi vaaran.
Älkää meitä heittäkö. Jumalan tähden älkää viipykö! Katsokaa!
Sprengtport yhtyi nuorukaiseen: — Ole ihminen, Wrangel, sankareita sinulla on tukenasi.
— Katsokaa, huudahti nuorukainen uudestaan. Näettekö! Ja nyt hän viittasi tien puoleen, jossa näkyi joukko ukkoja, naisia ja lapsia suuntaavan kulkunsa heitä kohden. — Katsokaa, nämä ovat tulleet apuanne rukoilemaan.
Näitä nähdessä haihtui väri Wrangelin poskilta.
— Te olette heidän viimeinen toivonsa, jatkoi Husula. Älkää pettäkö heitä eikä meitä. Suomen armeija näkee rakkaimpansa vaarassa ja hädässä, mutta jos komennatte meidät esiin, niin kaksinkertaiseksi jokaisen tarmo paisuu, jollei itse Jumala asetu meitä vastaan.
Tuskaa ja tulta oli Husulan sanoissa, mutta ne eivät näyttäneet Wrangeliin koskevan, hän vaan tuijotti pitkin tietä ja riensi vastaamatta noita vastaan, jotka olivat hänet tunteneet siksi mieheksi, jota etsivät.
Heidän etupäässään kulki majurinrouva Sprengtport, ja hänen pitikin puhua heidän puolestaan. Pieni poikansa sylissään seisahtui hän nyt sen ruotsalaisen päällikön eteen, joka enemmän kuin yksikään muu oli saavuttanut hänen luottamuksensa ja mieltymyksensä, puhuen hänelle: — Eilisestä jo on armeijaa odotettu Lappeenrantaan, mutta ei yhtään miestä ole tullut. Vihollinen samoo pikamarssissa, ja kun ei mikään muu ole saanut teitä liikahtamaan, ovat naiset ja lapset rientäneet tänne kerjätäksensä apua. Armahtakaa, auttakaa meitä, ennenkuin kaikki on myöhäistä.
Wrangel oli kalpea, mutta hänen vastauksensa tuntui horjumattomalta: — Jos se minusta riippuisi, olisin jo keskellä tulta, mutta alipäällikkönä täytyy minun odottaa käskyä pääkortteerista. Ilman sitä en voi toimia.
— Kauvanko siis aijotte odottaa?