Näin sanottuaan polvistui majurinrouva, poika sylissään ja pyysi: — Suokaa meidän mieluummin siunata teidän urhouttanne kuin kirota arkuuttanne!
Muutkin naiset olivat polvistuneet, hekin korottivat vavisten äänensä: — auttakaa! Jumalan pyhässä nimessä.
— Meidän täytyy lähteä! kuului upseerien ryhmästä. Kunnia ja velvollisuus vaativat, että meidät viedään taisteluun.
— Viekää meitä taisteluun, pyysivät sotamiehet. Ennenkuin on myöhäistä.
Kyyneleitä kimelsi Wrangelin silmissä. — No, olkoon, huudahti hän innostuneena. Tahdon uskoa, että korkeampi valta puhuu teidän rukouksissanne. Jumala auttakoon minua kantamaan tätä edesvastuuta. Sotamiehet! Olkaamme tällä kertaa kansalaisia ja etenkin kristityitä. Kutsukaa väki kokoon! Tunnussana on oleva: Jumalan kanssa.
— Hän tulee! riemuitsivat avunpyytäjät. Jumala kuulkoon ja palkitkoon teitä.
— Eläköön Wrangel! huusivat sotamiehet. Eläköön!
Rummunpärrytystä, käskyjä ja huutoja kuului. Minuutit olivat kalliita, ja kiire oli kaikkialla. Majurinrouva pysyi vielä Wrangelin rinnalla ja nyt kääntyi kenraali hänen puoleensa: — Buddenbrock, sanoi hän, joutuu kyllä paikalle, ja me voitamme. Mutta minun kaatumiseni on varma, ellei taistelussakaan, niin ainakin sen jälkeen. Mutta jos pelastan Lappeenrannan ja Ruotsin kunnian, niin olen elänyt kylliksi ja kaadun iloisena.
— Kunniaseppele sankari-ohimollanne, huudahti majurinrouva hurmaus katseessaan, kun hän lämpimästi ja uskollisesti ojensi kätensä kenraalille. Wrangel pusersi sitä ja katosi.
Koko leiri oli joutunut liikkeelle valmistuaksensa matkaan. Tykit ja kuormasto täytyi jättää, koska niihin olisi kulunut liiaksi aikaa tässä kiireessä. Ainoastaan kolmeksi päiväksi sai sotamies ottaa muonaa mukaansa, koska, kuten Wrangel sanoi, jos voitamme saamme kaikkea kylliksi, jos kaadumme, emme tarvitse mitään.