Ensimmäinen tulinen mielenkuohu oli talttunut ja sotaväki valmistui nopeasti ja tottuneesti matkaan. Lappeenrantalaiset seisoivat eri ryhmässä; ei aikonut kukaan palata, ennenkuin olivat nähneet armeijan lähdön. Tässä ryhmässä näkyi jokaisen kasvoissa sitä tuskaa, levottomuutta ja jännitystä, jota ehkä ikuisten jäähyväisten sanominen luo. Kysyen, toivoen ja rukoillen kiinnittivät nämä turvattomat katseensa tuohon ripeään liikkeeseen, kun nuoret ja vanhukset astuivat viimeisiä askeleitaan ennen ratkaisevaa lähtöä.
Majurinrouva Ullan ja lapsen kanssa oli vetäytynyt syrjäiseen mökkiin, ja sinne riensi majurikin.
— Hyvästi, rakas puolisoni, sanoi hän kiireesti. Kiitos kaikesta. Sitten otti hän vuoteesta lapsen syliinsä, suuteli sitä tulisesti ja asetti sen taas paikalleen. — Kunpa tietäisin teidän olevan sadan penikulman päässä täältä!
— Älä meitä surkuttele, vastasi rouva itkien.
— Lukka seuraa sinua Porvooseen, jatkoi majuri, ja jos siksi käy, autetaan sinut sieltä Turkuun ja Ruotsiin.
— Niin kauaksi en lähde! Kyllä löydämme suojaa kotonakin.
— Ei, älä jää tänne. Sodan vaiheita emme voi aavistaa, eikä meistä kukaan taistele tyynenä, ennenkuin tiedämme, että naiset ja lapset ovat turvassa.
Rouva katseli kysyen ja rukoillen miestänsä: — Ensimmäinen vaimosi sai pitkät surulliset vuodet olla sinun rinnallasi Siperian erämaissa, ja minun et salli jäädä edes Suomeen, saadakseni vaikka kaukaakin tietää kuinka sinun ja muiden käy.
Kun hän tätä sanoi, virtasivat kyyneleet yhä viljavammin hänen silmistään, mutta majuri ei hellittänyt.
— Älä puhu sellaista, Elsa, pyysi hän. Jos meitä kovaonni kohtaa, niin joudut vihollisten valtaan ja sinut viedään täältä hirveätä kohtaloa kohden. Yrjö Maunu on kasvava bojaarin ikeen alla, tahi parhaimmassa tapauksessa venäläiseksi kansalaiseksi, joka käyttää aseensa isänmaatansa vastaan.