— Ei, ei, vastasi rouva tuskaantuneena. Metsämme ovat jylhät ja läpitunkemattomat. Löfving on neuvonut minua mitenkä paeta, jos siksi käy. Hän tietää luolan, josta meitä ei löydä kukaan, mutta taistelun ratkaisusta saamme seudun talonpojilta pian kyllä tiedon.
— Joutuaksenne sittekin perikatoon.
Rouva pidätti kyyneleitänsä ja puhui pakollisen tyynesti: — Sinulla on kolme poikaa elämän taistelussa, mutta minulla on vaan yksi sylissäni. Täytyykö tämän yhden aikanaan valittaa veljillensä, että hänellä on ollut äiti, joka ei rohjennut jäädä Suomeen, saadaksensa tietää kuinka päättyi ottelu, jossa hänen isänsä pani henkensä alttiiksi. Etkö anna minulle sen suurempaa arvoa?
— Älä minua käsitä väärin, vastasi majuri hellästi.
— Vanhemmat poikasi ovat nähneet haavasi ja tuntevat koko elämäsi. Eikö pieni Yrjö Maunumme ansaitse saada minulta kuulla, kuinka hänen isänsä voitti tahi mihin hänen hautansa laitettiin?
Syvä suru ilmaantui majurin kasvoissa, ja hellästi moittien kysyi hän vähän kärsimättömästi: — Miksi selität sanani muuksi kuin rakkaudeksi, ja teet tuskani katkerammaksi kuin se jo on?
— Sentähden, että rakastan sinua, Vilho! Yli kaiken maailmassa. Mutta ei niin kuin ensimmäinen vaimosi, lempeästi ja itsensäkieltävästi, vaan sillä hehkulla, jonka tiedät polttavan sydämmessäni. Jos olisi Yrjö Maunu siksi varttunut, että hän saattaisi tulla aikaan ilman minua, niin seuraisin sinua miekka kädessä.
— Jumalan nimessä siis, tee niinkuin omatuntosi vaatii.
Sprengtport syleili häntä kiihkeästi, mutta samassa kuului torvisignaali. — Kiitos kaikesta, huusi hän ja syöksyi ulos.
Tuolla ulkona riensivät kaikki kiirehtien riveihin, mutta viime hetkenä tahtoi Husula vielä sanoa jäähyväisensä Marialle, ehkä ijäksi. Sitten kun hänelle oli selvinnyt, että Martti oli häntä onnellisempi, oli hänen tulevaisuutensa muruiksi musertunut. Ääretön tyhjyys oli vallannut kultaisten unelmien sijan; mutta sittenkin liiteli toivo tämän hävityksen yllä leikitellen ja houkutellen niin kuin virvatulet yöllä. Rakastetun menettäminen tosin oli hänelle sama kuin kuolema, mutta oliko tuo menettäminen niin ihan varma. Kuka takaa, että Löfving oli oikeassa? Mitä tuo tuima soturi tiesi nuorison tunteista. Ja vihdoin, saattoihan olla Marttiin nähden tosin niinkuin kapteeni sanoi, mutta tässä on kysymyksenä Maria. Hänestä tiesi Juhani enemmän. Kuinka suloisesti hän oli silloin tarjonnut hänelle hehkuvan unikukan. Kuinka sydämmellisesti! Oi noita tuhansia muistoja! Eivätkö ne mitään merkinneet? Varmuutta, varmuutta hän tarvitsi. Mutta missä oli Maria? Äsken oli hän häämöittänyt ohimennen, mutta nyt?