— Kaikki on tehty mitä suinkin voitiin. On astuttu kuin hengen puolesta. Marttilasta lähdimme kello 2 yöllä ja lepäsimme Toikalassa kello 5 aamulla. Kun sinne saavuimme, heittäytyivät kaikki maahan uupuneina kuin niitetty ruoho, mutta kun rumpu uudestaan kutsui lähtöön, hyppäsivät vanhat ja nuoret taas pystyyn ikäänkuin eivät olisi uupumuksesta tietäneetkään.
Ihmeellisestihän tuo kaikki oli käynyt. Kello oli vasta 5 ja aurinko siis vielä korkealla. Maria kertoi kaikki, naisten tulon leiriin ja millä innolla Wrangel oli suoriutunut lähtöön, mutta lisäsi vakavana: — kuinkahan tämä kaikki päättyy?
— Kuinka niin?
— En tiedä mitä on tapahtunut, mutta kun sotamiehet suoriutuivat lähtöön, kuulin heidän keskenään puhuvan jostakin pahasta, jota he varoivat. Olivat kaiketi kuulleet jotakin uutta Hatuista, ja kerran kuulin heidän sanovan, että kuka ties milloin he myyvät Suomen hevosista ja kullasta.
— Eivät toki semmoisia piruja ole, vakuutti Leena luottavasti. En usko hyvää Hatuista, mutta kaikella on rajansa. Sitä paitsi kyllä Löfving vainuisi petosta. Hänellä on vainu kuin ketulla.
— Isä puhuu niin kuin tekin. Hän väittää, että pääni on täynnä tuulentuomia. Mutta outoa on sittenkin ett'ei Buddenbrockia kuulu; hän tietää että vaara on täpärällä.
— Hän tulee, lapseni. Jumalan kiitos, että ainakin Wrangel joutui paikalle.
— Voi kuinka mielellään väki seurasi häntä. Minun olisi pitänyt rientää etukäteen tuodakseni teille tiedon, että tulevat. Olisi ollut hupaista, jos kaupunki olisi voinut tervehtiä armeijaa aterialla. Itse Wrangelillakaan ei ole muuta kuin mitä hän kiireessä sai konttiinsa sälytetyksi.
— Vai niin!
Leena ei ainoastaan ymmärtänyt tuota, vaan hän kyllä kykeni saamaan jotakin aikaankin. Kunpa vaan ei olisi niin monta elukkaa ollut kadoksissa onnettoman paimenensa kera. Mutta ennenaikainen valitus oli samaa kuin portin avaaminen vaaralle, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä toimeen. Reippain askelin astuivat he eteenpäin ja joutuivat pian siihen taloon, josta Maria oli lainannut hevosen ja johon hän oli luvannut palauttaa sen. Tänne poikkesi hän, mutta Leena jatkoi matkaansa. Talossa ei ollut ketään, tupa oli tyhjä, työt ja askareet kesken heitetyt. Vuoteella huomasi Maria vihdoin nukkuvan lapsen pään. Hetken hän sitä katseli ja suuteli siunaten. Lähdettyään tuvasta juotti hän hevosen, vei sen vajaan, hankki sille appeita ja silitteli kiitokseksi hyvästä palveluksesta.