Ne sanat nostivat yleistä kauhua. — Voi, suuri Jumala, huusivat ihmiset rientäen kotia kohden. Johan oli onnettomuus kynnyksellä. Mutta samassa kuului torin toisesta syrjästä kaikuvia huutoja. — He tulevat! Jo tulevat! huusi kaksi poikaa, jotka salaman nopeudella riensivät ohitse: — Wrangel tulee. Hän näkyy. Ja mistään piittaamatta lensivät pojat läähättäen Myllymäkeä kohden Willebrandin ja hänen herrainsa luo.
Äsken niin riehuva ihmisparvi seisoi nyt hervottomana. Ensi hetkellä ei tiedetty oliko tuo mitä kuultiin hyvää vai pahaa. Mutta johan Wrangel oli näkyvissä, ja nyt ihmiset heittäytyivät toistensa syliin, rientääksensä sitten loppumattomilla riemuhuudoilla tulevia vastaan. Mutta ei yksin rahvas ollut matkalla. Sotamiehiä, upseereja, jopa itse Willebrand riensi mukana, ja kun Wrangel upeana, valkosen hevosensa selässä huomattiin, kohosi eläköönhuuto semmoinen, joka yksin sydämmestä voi lähteä. Mutta tässä ilossa kuului Tasmankin varoittava ääni:
— Voi teidän iloanne. Pysähtykää, jalo herra! Ei ole vielä voiton aika. Odottakaa. Noudattakaa neuvoani! Kohotetuin käsivarsin tahtoi hän raivata itselleen tietä, pidättääksensä Wrangelia, mutta tämä piti häntä mielipuolena ja ratsasti vaijeten uusia joukkoja vastaan. Samoin vaijeten, vaan lempeästi tervehti hän riemuitsevaa kansaa. Huomattuansa Willebrandin huusi hän jo kaukaa: — mitä kuuluu?
— Lascy on muutaman pyssynkantomatkan päässä.
— Entä Buddenbrock?
— Ei tiedetä!
— Siis ei vähääkään.
— Ei laisinkaan.
Wrangel ratsasti eteenpäin, ja yhä riemuiten kiiruhtivat vanhat ja nuoret kaupunkiin. Yksin Leena jäi tarkastamaan riviä, mutta nyt huomatessaan Marian isänsä rinnalla myös ratsain, kohotti tuo luja, karkea nainen kätensä, iloisesti huutaen »terve tuloa». Mariakin tervehti, poikkesi tieltä ja heittäytyi vanhuksen syliin.
— Siunattu sinä, ja kaikki ne jotka ovat rientäneet avuksemme, huudahti Leena, likistäen Mariaa rintaansa. Tämä pudisti tomut päältään, pyyhki hien otsastaan ja vastasi iloisesti: