Lappeenrannan taistelu.
1.
Elokuun 22 päivä nousi sumuisena, ja aamusta vihmoi hieno sade, jonka jälkeen aurinko taas kirkasti luonnon valoisaksi, lämpimäksi ja hymyileväksi. Mutta Lappeenrannassa ei hymyillyt kukaan. Tuskin yksikään lienee nukkunut edellisenä yönä, siksi suuri oli yleinen levottomuus. Useimmat olivat sitä paitsi käyttäneet näitä rauhaisia tuntia järjestääksensä kaikki sitä arvaamatonta varten, joka oli tulossa. Nyt oli jo aamu kulunut, mutta arkitoimiinsa ei kukaan näkynyt ryhtyvän, vaikka useimmat pysyivät kotonaan. Muulloin niin ahkerat kädet näyttivät nyt hervottomilta, mutta kun joku sattui ohitse kulkemaan, aukeni ovi ja riennettiin tulijaa vastaan. Siten liike vilkastui vähitellen. Tulevat ja menevät riensivät toisiansa vastaan tiedustellen. Akkunoista tirkisteli yhä useampi pää, ja harva se talo josta ei joku ollut ulkona.
Että vaara oli tulossa, sen tiesivät kaikki, mutta kukaan ei osannut sanoa kuinka se oli torjuttava, sillä Brandenburgin kuriiri ei ollut vielä palannut. Moni oli vapaaehtoisesti lähtenyt tähystelemään Myllymäen tielle, eikö kenties sattuisi näkemään pääkortteerista rientävää apua. Toiset samoilivat kauas kaupungin ulkopuolelle Marttilaan päin toivoen tapaavansa niitä, jotka olivat lähteneet Wrangelia anomaan. Mutta ei näkynyt, ei kuulunut mitään, kaikki vaan yhtä toivotonta. Ei häirinnyt kankaan kolkkoa hiljaisuutta mikään muu kuin korpin vaakunta. Eversti Willebrand oli luvannut dukaatin sille, joka ensimmäisenä toi hänelle tiedon Wrangelin tulosta, sillä siitä toivosta ei tahdottu luopua. Mutta tuleeko hän? Mitä käskyjä Buddenbrock on hänelle lähettänyt? Ja missä pääarmeija oli? Tietysti matkalla kaupunkiin, mutta missä? Joutuuko apu ajoissa?
Torilla seisoi Pieta itkien ja säälivien ystävien ympäröimänä. Hänen miehensä oli muutamia päiviä ollut jäljettömästi kadonnut, ja useita lehmiäkin kaivattiin. Ei kukaan tiennyt, oliko karhu ne repinyt vai vihollinen siepannut, olivat kuin maan alle vaipuneet. Sureva vaimo aavisti kyllä asian. Vihollinen oli siepannut Assarin ja vienyt onnettoman orjaksi tahi ehkä tappanut.
— Kai hänet yhtä hyvin on voinut karhu repiä, sanoi eräs poika lohduttaaksensa muka.
— Semmoinenko laiha ukko kelpaisi metsän kuninkaalle! nyyhkytti ämmä. Kun on saatavissa lihavia lehmiä, ei karhu ihmiseen tartu. Jospa varmasti tietäisin hänet kuolleeksi, niin pysyisin ääneti ja rukoilisin Jumalaa hänen sielunsa puolesta, mutta siksi kun sen saan tietää, täytyy minun etsiä häntä kaikkialla.
— Ettekö ole kuullut, että hakamaan takana on nähty kasakoita? sanoi poika tunkien joukkoon.
— Vaiti! huusi eräs nainen. Älä kutsu paholaista, kyllä hän kutsumattakin tulee.
— Poika puhuu totta, vakuutti eräs vanhus. Kuulin itse vakoojien kertovan, että vihollisten ratsumiehiä on samonnut ympäristössä.