— Pitäisikö minun jäädä Martin tähden, sitä en tiedä, mutta isänmaan tähden täytyy minun lähteä.
Husula katseli häntä hartaasti silmiin: — Tietänetkö kuinka köyhä ja turvaton tämä kotimaa on? Sillä ei ole ystäviä eikä turvaa muussa kuin Jumalassa.
Maria vaan vastasi: — Älä unohda maan lapsia. Niinkauan kuin sillä on Jumalansa ja kansansa, se ei ole yksin. Kun muut väistyvät, silloin seisomme me, sillä ainoastaan täällä on meillä kotimaa ja ainoastaan meissä on tällä maalla tulevaisuus. Suomen täytyy elää, ja me sen pelastamme!
Husula nosti kunnioittavasti hattuansa. — No, olkoon tahtosi! Seuraan sinua eespäin. Kohta ratsastamme tästä ohitse, liity silloin meihin. Hän riensi pois ja katosi.
— Häntä ette koskaan unohda, sanoi vanha akka, joka oli seisonut läheisyydessä. Hänen tuli noita nuoria sääli, sillä hän luuli heitä kihlatuiksi ja että Maria jäisi tänne. Mutta Maria vastasi reippaasti, että hänkin aikoo sotaan.
— Älkäät lähtekö miesten mukaan, kyllä ne teidänkin puolestanne taistelevat. Naisen osanotto on Jumalan kiusaamista.
Mutta Maria oli nuori ja pysyi päätöksessään. — Hevoseni on satuloittu. Se tuo minut takaisin, niin kuin se toi tännekin. Hän ojensi kätensä eukolle. — Älkää unohtako minua rukouksissanne! Siinä kylliksi onnea, että olen sankarin morsian ja seuraan häntä taisteluun, vaikka kaatuisinkin tänään.
Kello oli 2 yöllä. Tähdet tuikkivat kirkkaasti tummansinisellä taivaalla, ilma oli purevan kylmä. Kamala hiljaisuus vallitsi, kunnes sen katkaisi torven toitotus pitkin kenttää, ja nyt seisoivat Karjalan rakuunat, sörmlantilaiset, taalalaiset, uusmaalaiset, hämäläiset, länsipohjalaiset ja savolaiset valmiina lähtöön. Sotamiehet olivat riisuneet takkinsa, vaikka moni paita oli lopen kulunut ja liivit risaiset. Mutta mikään ei nyt saanut estää vauhtia. Toisten posket olivat kelmeitä, toisten rusottivat tummasti; toiset loivat silmänsä etsien jälelle jääviä, toiset, joilla ei ollut täällä omaisia, kohottivat katseensa sitä korkeuden valoa kohden, joka lievensi maan pimeyttä. Oli pidetty lyhyt rukous, ja joukkojen liikkeelle lähtiessä soitettiin 46:des virsi. Sen osasivat kaikki ulkoa ja sotamiesten vankkatahtisen astunnan yli kaikui tuhansista rinnoista: »Sä kilpen sodassa, Aurinkon vilussa, mun turvan aina vakaa. Sun sanas mulle takaa, Ett' kunniaan mun kannat, Autuuden armost' annat.»
Ei ollut kuitenkaan leiri kokonaan hyljätty. Eversti Lagerhjelm oli saanut käskyn parin sadan miehen kanssa varjella paikkaa, ja hän lähetti ratsastajan kiireesti ilmoittamaan Buddenbrockille Wrangelin lähdöstä.
III Luku.