Yrjö Maunu ymmärsi kyllä, että hän, Ullan kyyneleistä huolimatta, oli saanut hänet onnelliseksi, ja sehän teki Yrjönkin onnelliseksi. Matkakassan vajavuus sai jäädä huomispäivän huoleksi. Kun Ulla sitten tuhannesti kiittäen ja siunaten puristi hänen kättänsä, unohti hän että kirkas riksi kyllä joutuu muistiin viimeisessä tilissä Löfvingin kanssa.

Kapteeni oli mitään sanomatta, mutta kahdella päällä katsellut tuota pientä kohtausta. Hyvin hän tiesi, mitä riksi merkitsi kadetin ja hänen äitinsä taloudessa, ja ihmetteli itsekseen koska tuo nuorukainen tulee järkiinsä. Mutta se tapa ja se katse, jolla Yrjö Maunu antoi lahjansa, liikutti hänen sydäntänsä ja vahvisti, huolimatta tuosta kevytmielisyydestä, hänen hellyyttänsä vanhan majurinsa poikaa kohtaan. Olihan tuo veitikka pahanpäiväinen huimapää, mutta sydän oli kuin kulta, ja järki tulee kai vuosien kanssa. Tuon köyhän naisen ilo oli kyllä jonkun uhrauksen arvoinen.

Ulla oli vanhentunut, hän kuten muutkin, mutta keltainen tukkansa ja lapsenhurskaat silmänsä hänellä vielä olivat. Nöyryys ja luottamus loi hänen lempeisiin kasvoihinsa hiljaisuuden ja rauhan ilmeen, vaikka kyllä näkyi, että hän kuluneina vuosina oli saanut monta kovaa kokea. Sodan edellisenä vuotena oli Rask tullut kysymään eikö mentäisi pappilaan ja vihille. Lappeenrannan taistelun jälkeen häntä ei ollut näkynyt, ja Ulla suri häntä vainajana, mutta kun hän äkkiä ilmaantui, piti Ulla asiata Jumalan säätämällä ja päätti seurata Raskiansa. Täysin iloisena hän sitä ei tehnyt, sillä täytyihän hänen luopua rouvasta, joka oli leskenä ja kaipuulla päästi Ullansa lähtemään. Lisäksi oli ruotsalainen Suomikin jätettävä, sillä Raskin torppa oli Venäjän puolella. Häät vietettiin sittenkin hyvän emännän luona, itkusilmin erottiin ja Ulla lähti, mutta se onni, jota hän toivoi, katosi pian kuin unelma. Torppa oli köyhä, parina vuotena vei halla vuodentulon, ja vihdoin täytyi se myydä. Molemmat hänen lapsensa kuolivat pieninä, ja vihdoin sai hän saattaa miehensäkin hautaan. Tämä oli joku kuukausi sitten kuollut ponnistuksista ja puutteesta. Siitä ajasta ei ollut Ullalla kuin yksi maallinen toivo: hän halusi takaisin majurinrouvan luo, ja herrojen piti nyt puhua hänen puolestaan. Ensi kevännä aikoi hän, mytty kainalossa, vaeltaa Ruotsin Suomeen, sillä siellä tahtoi hän kuolla. Täällä ei hänestä tietänyt kukaan eikä hän kenestäkään. Ne perheet, joissa hän pesi vaatteita ja lattioita, huolivat hänestä yhtä vähän kuin hän niistä. Useimmat Lappeenrantalaiset olivatkin muukalaisia Venäjältä.

Nuorista oli erittäin hauskaa tutustua Ullaan. Hän oli ollut muassa sodan alusta ja oli tuntenut heidän isänsä. Hänen sanansa olivat historiallisia todistuskappaleita, ja nuorukaisista tuntui ikäänkuin olisivat tämän naisen kautta tulleet viedyiksi uuteen ja merkilliseen entisten aikojen kuvakokoelmaan. He kuuntelivat hänen kertomuksiansa avosuin, ja Ulla katseli heitä hymyillen ja lempeästi.

— Eikö teidän mielestänne, kapteeni, nuori herra Hästesko ole hyvin isänsä näköinen? Huomasin kasvoista heti kuka hän oli.

Kapteeni käänsi päänsä Juhanaa kohden, katseli häntä tarkasti ja vastasi: — Mielestäni on hän sekä isän että äidin näköinen. Molemmilla oli kova aika.

— Sanokaas muuta, herra kapteeni. Muistan sen päivän, jolloin sota julistettiin. Voi niitä aikoja! Samana päivänä kun lähdimme Marttilaan oli rouva Hästesko pienen lapsensa kanssa meillä. Herra Juhana oli silloin puolen vuoden vanha vaan. Näen vielä kuinka luutnantti juoksujalkaa tuli suuressa kiireessä pirttiimme sanomaan jäähyväisiä, sillä tieto oli tuotu, että vihollinen on tulossa, eikä kukaan saanut poistua asemastaan. Mutta everstiluutnantti Brandenburg oli kuullut, että luutnantin rouva aikoi lähteä kaupungista ja antoi sentähden neljäsosa tunnin loman luutnantille.

Juhanin sydän tykytti yhä kovemmin: — Oliko se viimeinen kerta? kysyi hän.

— Oli. Teidän äitinne lähti meidän seurassamme Marttilaan ja taistelun jälkeen kannettiin luutnantti pois vangiksi.

— Olen kuullut, sanoi nuori Hästesko, että univormu, jossa isäni vietiin, pian oli repaleina. Ne hän kuitenkin piti säilyssä, sillä hän tahtoi saada ne ruumispuvukseen, koska äiti itse oli kutonut kankaan. Kun isä kuolinvuoteellaan jätti tovereillensa hyvästit, leikkasi hän kappaleen univormun rintapielestä ja pyysi että se toimitettaisiin minulle sillä tervehdyksellä, että hänen sydämmensä oli sykkinyt Ruotsin hyväksi, mutta kiitokseksi uhrattiin Suomi ja sen kansa kavallettiin. Tuota muistan vielä.