Yhä useampia kokoontui kentälle katselemaan katolla seisovaa vangittua neitiä. Enimmät pysyivät loitommalla, näkyihän se sinnekin. Mutta mitä hän siellä aikoi? Miksi hän seisoi liikahtamatta, katse taivaaseen kohotettuna, ikäänkuin olisi hän siellä huomannut jotakin, jota muut eivät nähneet. Valoisana ja selkeänä kaareili avaruus hänen yllään, auringon säteet taittuivat korkeassa ilmassa muodostaen utukuvia äärettömään näköalaan siniselle, punertavalle ja keltaiselle taustalle. Tämä kauneus hurmasi Mariaa, ja mieli täynnä pyhyyden ja kuolemattomuuden tunteita haudan toisella puolella rukoili hän: Jumala, turvani! Tulen luoksesi kaikkien hylkäämänä ja avutonna. Ota minut, älä ylönanna minua. Suojele nyt ja kuolemassakin. Suojele häntäkin. Auta meitä ijankaikkiseen elämään.
Hän hengitti helpommin. Siitä kalliosta häntä ei karkoita kukaan. Kaikkivaltias oli sanassaan itse luvannut varjella kaikkia, jotka pakenevat hänen luoksensa. Mikä autuus kun saa kallistaa päänsä häneen, joka voitti maailman ja jolla on taivaan ja kuoleman avaimet. Köyhänä Maria lähti hänen luoksensa. Hänen korkein onnensa oli muuttunut hänen korkeimmaksi surukseen ja vienyt heidät hautaan. Mutta Jumala, joka lähetti rakkauden maailmaan, näki hänen sydämmeensä ja tiesi, että jos hän oli syyllinen, oli hän sitä sentähden että oli rajattomasti rakastanut. Sen rakkauden kautta oli hän kasvanut suureksi ja tuntenut itsensä kutsutuksi julistamaan hänen tahtoansa. Herran ääni oli kuulunut hänen sielussaan ja kehoittanut häntä palvelemaan kansaansa. Jumalan käskyä oli hän tahtonut julistaa, tuottakoon se iloa tahi surua, korkeutta tahi alhaisuutta, häpeätä tai kunniaa, elämää tai kuolemaa. Kaikkea oli hän valmis kestämään, kunpa vaan hänen sallittaisiin olla se valittu, joka virittää uuden ajan. Mutta nyt hänet temmattiin tehtävästään pois, ja Attilankin täytyy kuolla. Kun he kumpikin olivat poissa, kuka silloin tien raivaa uudelle, vielä syntymättömälle Suomelle, ja kuka rakastaa tätä raivaamistyötä niinkuin he?
Se ajatus, että hän ensi keväänä makaa maan mullassa, tuntui musertavalta, sillä silloinhan keisarinna aikoo juhlallisesti esittää ehdotuksensa. Miksi sitä viivytetäänkin kevääseen asti? Onhan elämä niin lyhyt sillekin, joka kantaa kruunua päässään. Nyt olisi manifestin pitänyt olla täällä. Nyt olisi hänen, Maria Sprengtportin, pitänyt saada levittää sen lehtiä ja selittää sen sanoja kansalle.
Äsken niin kirkkaana kohotettu katse aleni kenttään, ja kaikkialla kohtasi se kysyväisiä, tuijottavia talonpoikia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Kaikki seisoivat odottamassa; — miksei hän puhuisi heille?
— Tulkaa tänne! huusi hän nostaen oikean kätensä. Tulkaa kuulemaan sanani ennenkuin minut viedään kuolemaan! Kun Lappeenranta valloitettiin, jouduin vangiksi ja minut vietiin Viipuriin. Jumala lähetti minut sinne kokeakseni sellaista mitä ei kukaan aavista. Ruotsin viholliset olivat minulle niin suopeat kuin jos olisimme olleet ystäviä, ja Venäjän keisarinna päästi minut vapaaksi. Keisarinna Elisabet suo meille hyvää ja tarjoo meille ystävyyttänsä. Hän kantaa pohjoismaiden mahtavinta kruunua ja tahtoo käyttää valtansa auttaaksensa Suomea, sillä hänen sydämmensä kärsii, kun hän muistaa mitä me olemme kärsineet. Se päivä on tulossa, jolloin hän ehdottaa, että me ruotsalaisen Suomen asukkaat eroamme Ruotsista ja otamme Venäjän suojassa omat kohtalomme omiin käsiimme.
Väki oli vaijeten kokoontunut kuulemaan mitä hänellä oli sanottavana. Marian sanat synnyttivät ihmettelyä ja hämmästystä, mutta ei kukaan keskeyttänyt häntä ennenkuin hän puhui Ruotsista eroamisesta. Silloin kuiskasi muuan sotamies kumppanilleen: — Lieneekö hänessä perkele?
— Mitä hän puhuu? kysyivät toiset, ja sitten kävivät nuo sanat suusta suuhun.
— Älkää sanoko, huusi Maria, ettemme voi emmekä tahdo. Valehtelisimme siten esi-isiemme haudan edessä ja niiden edessä, jotka meidän jälkeemme perivät tämän maan. Olkaamme yksimielisiä, sillä ensi keväänä kutsutaan Suomen säädyt kokoon neuvottelemaan siitä, mikä meille on parasta. Rauhassa saamme sitä tehdä keisarinnan hyvyyden suojassa, hän kun ei tahdo enään nähdä vertamme ja kyyneleitämme, vaan takauksena sanoillensa antaa meille Viipurin takaisin.
Väki katseli häntä epäröiden. Oliko niin paljon jalomielisyyttä kruunun kantajassa? Saattoiko se, joka itse oli mahtava, sääliä tätä turvatonta surujen maata? Mitä uskoa?
— Tietääkö kuningas tästä mitään? kysyi eräs sotamies. — Mitä arvelet?