— Pois! huusi hän. Antakaa hänen olla. Antaa hänen mennä.
— Vai niin, tiuskasi eräs sotamies, tekö autoitte häntä pakenemaan!
Kavaltaja.
Martti veti miekkansa ja iski solvaajaa, niin että tämä kellahti maahan. Toinen näki kumppaninsa haavoitettuna ja syöksyi Marttia vastaan, mutta tämä hurjasti pisti ja löi.
— Mielettömät! huusi Löfving, kohta alas, ihan paikalla! Muutoin ammun teidät kaikki! — Ja varoitukseksi laukasi kapteeni pyssynsä. Luoti lensi ilmaan, mutta palava pyssyntulppa putosi heiniin ja sytytti ne. Tuulenpuuska lisäsi tulta, joka leimusi katolle. Silmänräpäyksessä oli kaikki umpiliekissä. Sotamies riensi tukehuttavan savun sisästä tikapuille, jotka hajosivat, ja hän syöksyi alas. Martti koetti tavoittaa Mariaa, mutta liekit erottivat heitä. Savu, tuska ja kuolema pimittivät Marian silmiä, hänen vaatteensa syttyivät Marttikin oli tulen vallassa, mutta hän sieppasi Marian kainaloihinsa paetaksensa jos mahdollista. Tukehtumaisillaan kuiskasi hän: — Sittenkin lähdemme yhdessä!
Ympärillä seisovat odottivat tuskissaan heidän poistumistaan. Mutta kun tuuli hetkeksi ajoi savun syrjään, nähtiin heidät vielä katolla.
— He palavat! he hukkuvat! huudettiin, mutta kukaan ei ryhtynyt heitä pelastamaan. Löfving yksin riensi paikalle. Hänkin yritti tikapuille, mutta kun ne olivat rikkuneet, koetti hän kiivetä pitkin mäntyä, jonka latva jo oli tulessa.
— Älkää menkö sinne, kapteeni, huudettiin hänelle, menette kuolemaan. — Mutta Löfving ei siitä välittänyt. Mänty paloi ja ratisi, savu tupruili Löfvingin pään yli, ja kuumuus oli sietämätön, mutta mitään tuntematta kiipesi Löfving ylöspäin.
— Tulkaa pois, kapteeni. Jo on liian myöhäistä. Kuolema siellä perii, huudettiin taas.
— Mies on hullu! supisivat sotamiehet. Käykäämme häntä pelastamaan!
Miehet riensivät vetämään kapteeniansa pois. Samassa romahti katto alas ja Löfving kaikkien kauhuksi putosi pyörtyneenä maahan. Sieltä kannettiin hänet Leenan luo, joka ei ollut hennonut seurata Mariaa eikä aavistanut mitä oli tapahtunut.