— Näetkö tuota naista? huudahti Segebaden tarkastaen heinäkuormaa. —
Mitkä silmät! Se on hän! — Eläköön voittaja! Eläköön Lewenhaupt!
— Eläköön voittaja! kaikui miehestä mieheen.
Kaikki nuoret Hatut olivat samoin kuin Segebaden nähneet tuon heinistä pistäytyvän pään. Kuka tämä nainen oli? Oliko se hän? Lieneekö mahdollista?! Oi Jumala!
Lewenhaupt ratsasti juhlallisesti kunniaportin kautta, mutta sitten hän kääntyi tieltä ja pysähtyi vallinsarven alle, josta nuo voitonhurmaamat nuorukaiset katselivat häntä. Ylhäiset ja alhaiset riensivät tervehtimään suurta miestä, mutta hänen ylhäisyytensä viittasi torjuvasti heille kaikille. Nähtiin että hän tahtoi olla yksin.
Heinäkuorma yhä läheni, ja nainen joka oli ollut siellä peitettynä nousi katselemaan ympärillensä. Hän näkyi tuntevan seudun.
— No ilmeinen ihme! huusi rehevä porvarivaimo harmaalle äidillensä. — Tuohan on Löfvingin Leena. Kuinka saattoivat herrat sanoa häntä Venäjän keisarinnaksi. Ehk'eivät olekaan saaneet häntä käsiinsä.
— Ei sitä niinkään hevin oteta, vastasi muija. Helpommin löytää pienokainen rikan maasta kuin suuret sieppaavat tähden taivaasta.
Nuoret upseerit seisoivat hämmästyksen murjomina. He tunsivat itsensä kokonaan pettyneiksi. Mikä kurjuus, kun yhdellä iskulla menettää kaikki.
— Tuoko se on sinun keisarinnasi? kysyi Hubert ivaten.
— Suus kiinni! ärjäsi Segebaden ja kääntyi pois. Sananvaihto lakkasi siihen, sillä nyt näkyi pitkä jono työrekiä, joita vetivät härät, sarvissa liehuvat töyhdöt. Jokaisessa reessä oli komeita, lujasti raudoitettuja ja suurilla lukoilla varustettuja arkkuja. Tämän loistavan osaston perässä kulki ratsastava vartioväki, ja ensimmäisellä arkulla istui livreaan puettu kuski.