— Täytyneekö minun vielä joskus myöntää sinun olevan oikeassa?
— Ole siitä varma. Usko minua, Lewenhaupt, Ruotsille tulee onneksi jos se menettää Suomen, sillä siten ja ainoastaan siten saamme rauhaa ja lepoa.
Taas kävi Lewenhaupt miettiväksi ja uudestaan kysyi hän epäröiden: —
Mutta entäs voitto? Kunnia? Miten saamme sen?
— Eikö se riitä, kun saamme rauhan ja Birkenfeldin?
— Entä kunnia? Sehän meitä tänne houkutteli, ja se yksin siellä kotona turvaa meitä. Mistä saamme kunnian?
— Etujen saavuttaminen on jo kunniaa, ja enemmän saamme kun rauha on turvattu.
— Olkoon, mutta koska ja miten saamme sen turvatuksi? Buddenbrock kiristi ohjaksia vasemmalla kädellään ja nojasi oikealla kupeeseen. Hän katsoi vakavasti ja itsetietoisesti Lewenhauptiin ja kysyi tyynesti: — Oletko unohtanut kuka välitti Lascylta pitkän aselepomme?
— En, Buddenbrock, sitä en unohda koskaan. Tiedän että sinä sen sait aikaan, mutta rauhaa ei ole yhtä helppo saada. Rehellistä rauhaa, ymmärräthän. Kunniakasta rauhaa.
Lewenhaupt oli puhunut ilman ylpeyttä, melkein pehmeästi, ja Buddenbrock tarjosi hänelle kätensä: — Ole levollinen. Sinun kunniasi ei ole suuremmassa vaarassa kuin minunkaan, ja ruotsalaisia olemme molemmat. Veljeni on venäläinen, ja mielellänsä olisi hän tahtonut että minustakin olisi tullut bojaari, mutta matkamme kulkee nyt auttamattomasti erilleen. Se ei kuitenkaan estä meitä joskus ajattelemasta samaan suuntaan. Me kaikesta sydämmestämme kammoksumme sotaa ja pidämme rauhaa kalliimpana. Sen opimme molemmat Ukrainassa.
Lewenhauptin silmät salamoivat. Hän katsoi terävästi toveriinsa ja huudahti ylenkatseellisesti: — Sinä olet kaksoisihminen, Buddenbrock. Sinä räpyttelet sinne tänne niinkuin yökkö.