Se sotamies, joka oli tuonut Kolmhalolle ja hänen seuralaisilleen tiedon Lewenhauptin tulosta, kertoi myös, että tuolla laaksossa tehtiin suuremmoisia valmistuksia. Eversti Fröberg, joka oli koko ajan ollut huonolla tuulella, säteili nyt kuin aurinko, eikähän kukaan tiedä, vaikkapa vanhimmat sotamiehet saisivat kulauksen siitä suuresta viiniastiasta, joka kokin valvonnanalaisena oli tuotu ilmoille. No niin, kerrankin kuultiin jotakin huvittavaa. Tulkoot nyt Keith ja Lascy kyllä heitä osataan kestittää.
Nuori sotamies lausui reippaasti: — Jos vihollisia on 10,000 ja meitä 2,000, niin tulee jokaisen osalle viis.
Kolmhalko vakavana veti savun piipustaan, otti sen suustaan ja vastasi isällisestä: — Älä laske sillä tavoin vaan näin: krenatöörejä, kaarttilaisia, kasakoita, kalmukkeja ja tuhansia muita, mutta ei ainoatakaan miestä, jolle tämä sota on minkään arvoinen. Vieraina tulevat he tänne vieraaseen maahan ja taistelevat koska heidän täytyy, mutta jos sitten he itse tahi Turkki, tahi me saamme pitää nämä vuoret hallussamme, niin se ei venäläiseen sotamieheen koske, kun hän itse vaan pääsee kotiin. Toinen on meidän laitamme. Tämän kautta käy tie koko maan halki Turkuun. Sentähden on joka kivi täällä ikäänkuin osa itsestämme, ja jokaista maakaistaletta on puolustettava niin kauan kuin sydän sykkii. Eikö niin?
— Niin tosin on, myönsivät muut, ja Kolmhalko jatkoi:
— Sentähden me pidämme taistelua niin yksinkertaisena asiana. Me joko voitamme tahi kaadumme paikalle. Kummassakin tapauksessa on maa meidän.
— Totta kaiketi, lisäsi Hohti, jos emme me saa pitää maata niin pitää maa meidät, ja saamme siinä rauhassa levätä.
Vanhuksen sanat elähyttivät, ruvettiin arvioimaan milloin päästäisiin toimeen. Ehkä jo huomenna juodaan veljenmaljat odotettujen kanssa.
— Mitä pikemmin sitä parempi. Kyllä kilistetään laseja niin että kuuluu!
Nuori sotamies heilutti hattuansa: — punaista se viini on oleva!
Innostus tuli yleiseksi. — Ei yksikään meistä peräydy ennenkuin sydänveri on vuotanut loppuun. — Ei, ei yksikään! — Nyt taistelemme miehinä. — Emme antaudu koskaan. — Ei koskaan! näin kuului kaikkialta, ja jokainen tunsi vannoneensa kalliin valan.