Ylöllisyys tahtoo itselleen varallisuuden ja rikkauden nimeä; mutta Sinähän kaikki täytät, Sinä joka olet häviämättömän sulouden tyhjentymätön aarreaitta. Tuhlaavaisuus käy anteliaisuuden nimellä ja varjolla, vaan Sinä olet kaikkien hyvien lahjojen sanomattoman aulis antaja. Ahneus tahtoo omistaa paljon, vaan Sinä omistat kaikki. Kateus riitelee etevämmyydestä, mutta ken on niin etevä kuin Sinä? Viha hakee kostoa, vaan ken on kostaessaan niin vanhurskas kuin Sinä?
Kuka voi Sinusta eroittaa sitä, jota Sinä rakastat? Juuri Sinun tykönäsihän on taattua turvallisuutta! Sureva kuihtuu murehtiessaan sellaisen kadottamista, jota hän on ihaillut ja halunnut, koska ei tahtoisi olla Sinua huonompi, jolta ei mitään voida pois ottaa.
Noin sielu tekee huorin[18] kääntyessään pois Sinusta, ja hakiessaan ulkopuolelta Sinua sellaista, mikä puhtaana ja kirkkaana on löydettävissä ainoastaan palattaessa Sinun tykösi. Nurinpäisesti matkivat Sinua kaikki, jotka Sinusta kauvas erkanevat ja nousevat Sinua vastaan. Vaan silläkin tapaa matkiessaan Sinua julistavat he Sinun olevan kaiken luonnon Luojan, eikä niin muodoin olevan mitään paikkaa, missä kokonaan voisi Sinua väistää.
Mikä siis tuossa varkaudessa minua viehätti? Ja missä tarkoituksessa olen minä vaikkakin rikoksellisesti ja nurinpäisesti matkinut Sinua? Tekiköhän mieleni edes petoksella tehdä lakiasi vastaan, kun en sitä voimallani saanut tehdyksi, jotta siten tekemällä rankaisematta luvatonta saisin pitää jotain kaikkivaltaisuutesi varjon kaltaista ja vankinakin käyttää hivenen vapautta?
Siinäpä tein kuten palvelija, joka pakenee Herraansa ja tavoittelee hänen varjoaan! Voi mitä mädännäisyyttä! Voi mikä elämän irvikuva, ja mikä kuoleman kammottava kuilu! Taisiko todella se, mikä oli luvatonta, olla mieluista vaan sen tähden, että se oli luvatonta?
Millä voisin Herralle palkita sitä, ett'ei sieluni näitäkään muistellessa tarvitse peljätä? Minä tahdon rakastaa Sinua, Herra, ja kiittää ja ylistää Sinun nimeäsi, koska niin suuret synnit ja niin häpeälliset teot olet minulle anteeksi antanut.
Sinun armosi ja laupeutesi ansioksi luen sen, että olet minun syntini irroittanut ja sulattanut niinkuin jään. Armosi ansioksi luen senkin, minkä verran olen ollut tekemättä pahaa. Sillä olisinhan minä voinut tehdä vaikka mitä pahaa, minä joka rikosta semmoisenaan rakastin.
Ja kuitenkin olet Sinä kaikki minulle anteeksi antanut — sen tunnustan — niin hyvin ne pahat työt, joita oman tahtoni mukaan olen tehnyt, kuin nekin, joita Sinun sallimuksestasi en saanut tehdyksi.
Onko olemassa sitä ihmistä, joka ajatellen omaa heikkouttaan, rohkenee omien voimiensa ansioksi lukea puhtauttaan ja viattomuuttaan ja rakastaa Sinua vähemmin, koska muka vähemmin on tarvinnut laupeuttasi?
Sillä se, joka seuraamalla Sinun kutsuvaa ääntäsi on välttänyt paheet, joita hän minussa tulee tuntemaan lukiessaan näitä muistelmiani ja tunnustuksiani, älköön minua pilkatko siitä, että minua sairaudesta on parantanut sama lääkäri, jonka ennakkomääräyksen kautta hän on päässyt sairastumasta tai oikeammin päässyt vähemmällä sairastamisella. Vaan hän rakastakoon Sinua saman verran, vieläpä enemmänkin, huomatessaan että Hän, joka minut on pelastanut niin suuriin synnin tauteihin kuolemasta, on pelastanut hänet sellaisiin sairastumasta.