Mitä hedelmää korjasin minä kurja muinoin noista teoista, joita muistellessani nyt punastun? Ja mitä varsinkin tuosta varkauden työstä, jonka itse varkauteen mieltyneenä tein? Ei niin mitään, sehän oli itse tekokin tyhjän veroista. Päinvastoin juuri sen kautta tulin entistä kurjemmaksi.
Ja kuitenkaan en minä, sen mukaan kuin silloista mielentilaani muistan, olisi yksin sitä tehnyt; en ensinkään olisi sitä yksin tehnyt. Siis minä siinä rakastin myös noiden syyllisten seuraa, joiden kanssa yhdessä sen tein. Enkö siis rakastanut jotain muutakin kuin vain varastamista? Eipä mitään muuta, sillä eihän tuo seurakaan ole muuta kuin pelkkää tyhjää. Voi ystävyyttä, vihollistulta tuhoisampaa! Voi tutkimatonta hengen harhausta! Kun, tahtomatta ensinkään itselleen etua tai kostoa toiselle, vaan leikillään ja piloillaan haluaa ja koettaa toiselle vahinkoa ja vaivaa tuottaa, syystä siitä että huudettaissa "lähtekäämme", "tehkäämme niin", hävettää jos ei ole yhtä häpeemätön kuin muutkin.
Ken voi selvittää tämän peräti monimutkaisen ja sekavan vyyhdin? Inhottava se on; en tahdo siihen enää huomiotani kiinnittää, en tahdo sitä katsella.
Sinua halajan, vanhurskaus ja viattomuus, joka olet niin kaunis ja ihana kunniallisuuden loisteessa, ja annat tyydytystä, johon ei koskaan kyllästy. Sinun luonasi on syvä rauha ja häiriintymätön elämä. Ken saa Sinuun yhtyneheksi, hän pääsee Herransa iloon. Hänen ei tarvitse peljätä, ja hän viihtyy sangen hyvin Hänessä, joka yksin hyvä on.
Synnin virran viemänä loittonin minä Sinusta ja eksyin, minun Jumalani, nuoruudessani kovin kauvas Sinun turvalliselta tieltäsi ja sain sieluuni — sammumattoman janon.
3 KIRJA.
Manikeolaisuus.
Minä tulin Karthagoon, missä kaikkialla kuhisi ympärilläni häpeällisten rakkausseikkailijain sekasortoinen joukko. En vielä rakastanut, mutta rakastaminen oli minulle rakasta ja minä syvempää rakkautta kaihoten vihasin itseäni siitä, että muka liian vähän rakastin. Minä rakastuneena rakastamiseen etsin itselleni kultaa, vaan vihasin näissä asioissa kulkea sitä turvallista tietä, jolla ei ole himojen pauloja.
Vaikka minulla oli sisällinen nälkä hengellisen ravinnon puutteessa, joka olet Sinä itse, minun Jumalani, niin en minä kuitenkaan tuntenut tuota nälkää, vaan olin ilman katoomattoman ruoan kaipuuta, en siitä syystä että olisin siitä jo ravituksi tullut, vaan koska se minua tympästytti — ja sitä enemmän, kuta enemmän sitä tarvitsin.
Asiain näin ollen ei ollut sielullani hyvä olla, ja se syöksyi vaikkakin haavoja kärsien pois Sinun luotasi haluten joutua kurjaan rappiotilaan sekaantumalla huoruudessa sellaisten kanssa, joista oli vaan aistillista nautintoa. Tosin eivät sellaisetkaan olisi voineet minussa rakkautta sytyttää, jos ei heilläkin olisi ollut sielua. Rakastaa ja rakastettuna olla oli minulle suloista, varsinkin jos rakastetun ruumiistakin sain nautintoa.