Ystävyyden puhtoisen lähteen minä siis himon saastaisuudella samensin, ja hornan himojen synkein pilvin pimitin sen kirkkaan pinnan. Ja kuitenkin kaikesta inhottavuudestani ja kunniattomuudestani huolimatta olin minä suuressa turhamaisuudessani olevinani hienosti sivistynyt.
Minä syöksähdinkin rakkauden syleilyyn halutessani kietoutua sen lankoihin. Minun Jumalani, minun armahtajani, kuinka paljolla sapella oletkaan sekoittanut tuota suloista nautintoani! Ja kuinka hyvä olitkaan sitä tehdessäsi! Kun, näet, löysin rakastetun, joka myös minua rakasti, jouduin minä salaa nautinnon paulaan, ja juuri iloitessani tulin minä sidotuksi tuskaa tuottavilla siteillä, jotta minua kahleissa olevaa sitten saisi lyödä mustasukkaisuuden, luulevaisuuden, pelvon, vihan ja riitojen hehkuvilla, rautaisilla raipoilla.
Teaatterinäytelmät ollen täynnä oman kurjuuteni kuvia ja täynnä sytykettä himoni tulelle tempasivat minut mukaansa. Miksi tahtookaan ihminen katsellessa surullisia ja traagillisia näytelmiä kärsiä tuskaa, jota ei hän kuitenkaan omassa elämässään tahtoisi kärsiä? Ja kuitenkin katsoja tahtoo kärsiä näytelmien tuottamaa tuskaa, jopa on tuo tuska hänen nautintonsa!
Eikö tämä ole surkuteltavaa mielettömyyttä?! Sillä kuta enemmän itsekukin sairastaa tuollaisia intohimoja, sitä enemmän hän niistä nauttii näyttämöllä. Tavallisesti kuitenkin sitä kutsutaan kurjuudeksi, kun itse sellaisista kärsii, kurjuuden säälimiseksi taas, kun sitä kärsii niiden kärsimyksistä, jotka tuollaisista kärsivät. Vaan minkä arvoista mahtaa sääliminen olla, kun säälitään sellaista, joka on olemassa vaan mielikuvituksessa ja näyttämöllä?! Eihän, näet, katsojaa kutsuta tulemaan avuksi, vaan häntä ainoastaan kehoitetaan tuntemaan tuskaa; ja hän suosii sellaista harhakuvien näyttelijää sitä enemmän, kuta enemmän tämä hänessä aikaan saa tuskan tunnetta. Ja jos noita ihmisten kovia kohtaloita, ollen joko kovin kaukaisen muinaisuuden tapahtumia tai kovin epätodellisia, niin näytellään, ett'ei katsoja niistä tunne tuskaa, niin menee hän kyllästyneenä ja moittien kesken pois, mutta, jos hän tuntee tuskaa, pysyy hän paikoillaan jännitettynä ja itkee ilosta.
Rakastetaanko siis tuskiakin? Varmasti tahtoo jokainen ihminen iloita. Mutta vaikk'ei ketään haluta olla itse kurjana, haluttanee ehkä silti toisen kurjuutta sääliä. Ja koska ei tämä taida tuskatta tapahtua, niin lienee se ainoa syy, jonka tähden tuskia rakastetaan. Tämä tuskan tunne on ystävyyden lähteestä lähtenyt. Vaan minne se menee? Minne se juoksee? Eikö se juokse ikäänkuin kiehuvaan pikivirtaan, joka pinnalle nostaa häijyjen himojen valtavia kuohuja? Eikö se sellaiseksi lopulta muutu, kun se kerran pois poikenneena taivaallisesta kirkkaasta alkulähteestään on lähtenyt omaa suuntaansa kulkemaan?
En ole nytkään ilman sääliväisyyden tunnetta. Mutta silloin teaatterissa iloitsin minä rakastavien kanssa, heidän nauttiessa toinen toisensa häpeällisistä töistä, vaikkakin he niitä tekivät vaan mielikuvituksessa, näytelmään kuuluvina. Kun he taas kadottivat toisensa, niin minä ikäänkuin säälien surin heidän kanssaan; ja kuitenkin kumpikin minua huvitti. Nyt sitä vastoin enempi säälin sitä, joka iloitsee häpeällisiä töitä tehdessään, kuin sitä joka on sellaista kovaa kokenut, että on täytynyt kieltäytyä turmiollisesta huvista ja on kadottanut kurjan onnen.
Tämä on varmaan todellisempaa sääliväisyyttä — siihen kun ei sekaannu iloa toisen tuskasta. Sillä vaikkakin rakkaus velvoittaa hyväksymään sitä, joka tuntee tuskaa sääliessään kurjaa, niin kuitenkin se, joka on todella sääliväinen soisi mieluummin ei ensinkään olevan olemassa sitä, joka tuon säälin tuskan aiheuttaa.
Sillä jos olisi olemassa pahansuopaa hyvänsuopaisuutta — mikä on mahdotonta — niin voisi sekin, joka todellisesti ja vilpittömästi säälii, toivoa kurjien olemassa oloa saadakseen heitä sääliä. Niinmuodoin on jotain tuskaa, joka on hyväksyttävää, ei mitään, joka on rakastettavaa.
Mutta minä kurja silloin rakastin tuntea tuskaa, ja ha'in tuskan tunteelle virikettä näytelmistä, joissa näyttelijät tuntematta itse mitään tuskaa esittivät toisten tuskia. Ja näyttelijän esitys miellytti minua sitä enemmän, ja veti minua puoleensa sitä voimallisemmin, kuta vuolaammin se sai kyyneleeni vuotamaan. Mutta eihän tuo ihmeteltävää ollutkaan, koska minä onneton laumastasi eksynyt ja vartioimiseesi suuttunut lammas olin saastutettu häpeällisestä synnin spitaalitaudista. Siitä myös johtui haluni tuskien tuntemiseen — joiden en kuitenkaan mitenkään olisi suonut syöpyvän syvemmälle sisälleni. En, näet, halunnut sellaisia tuskia kokea, jollaisia halusin näytelmänä katsella vain siinä tarkoituksessa, että karmisi pintaani.
Ja kuitenkin ne vaikuttivat samoin kuin jos ruumista kynsin raavitaan: polttavia paiseita, tarttuvaista märkää ja kauhistavaa kyllästymistä.