Sellaista oli elämäni. Vaan tokkopa se olikaan mitään elämän arvoista, oi minun Jumalani?
Mutta loitompana kuitenkin liiteli ylt'ympärilläni Sinun uskollinen laupeutesi! Millaiseen törkeyteen takerruinkaan ja tahraannuin! Minä noudatin uteliaisuutta, joka ei pyhääkään pilkalta säästänyt, ja se vajotti minut, jätettyäni Sinut, ylön syvälle epäuskoon ja epävakaiseen pahojen henkien palvelemiseen, joille minä uhriksi kannoin minun pahat tekoni. Tästä kaikesta Sinä kuitenkin minua armollisesti kuritit.
Huonojen toverien seurassa minä silloin alaikäisenä lueskelin kirjoja kaunopuheisuudesta, sillä minä halusin kaunopuhujana loistaa muita etevämpänä. Tavanmukaisessa järjestyksessä opiskellen olin ennättänyt erääseen Ciceron kirjaan, joka sisältää kehoituksen filosofian tutkimiseen, ja kutsutaan "Kehoittaja" eli latinankielellä "Hortensius". Oi kuinka kiihkeä ja palava halu minulla oli, minun Jumalani, saada lentää kuin siivin ylös näistä maallisista olosuhteista Sinun tykösi. Minä en käsittänyt toimenpiteitäsi minun suhteeni, sillä Sinun tykönäsi on viisaus. Mutta rakkautta viisauteen kutsutaan kreikankielellä "filosofia", ja sitä rakkautta sytytti minussa tuo mainittu kirja, johon olin ihastunut ei vain siinä käytettyjen lausetapojen, vaan paljoa enemmän siinä lausuttujen totuuksien tähden. Varsinkin viehätyin minä tähän kohtaan tuossa kirjassa: Minun ei pitäisi rakastaa, etsiä, tavoitella, hyväksyä tahi hyväillä ei tätä eikä tuota lahkoa, vaan itse viisautta esiintyipä se missä paikassa tai muodossa tahansa, ja minä kovasti kiihotuin tuosta kirjasta ja sytyin innostuksen tulesta hehkumaan.
Ainoastaan se seikka laimensi kiihkoani, ettei Kristuksen nimeä siinä mainittu. Sillä Sinun armollisen kaitselmuksesi mukaan, oi Herra, oli minun hento sydämeni tämän, minun vapahtajani, Sinun poikasi, nimen jo ennakolta äidin maidossa sisälleen särpinyt ja syvälle itseensä kätkenyt, jonkatähden ei mikään, mikä puuttui tuota nimeä, olkoon se kuin oppinutta, kaunista ja totuudenmukaista tahansa minua kokonaan mukaansa temmannut.
Sentähden päätin minä kääntää huomioni pyhään kirjaan nähdäkseni, millainen se on. Ja katso! minä huomasin sen sellaiseksi, jota eivät korkeaoppiset kopeat käsitä, eivätkä tajua poika pahaisetkaan; joka on aluksi matalata astua, mutta tuonnemma tultaessa korkeaa, ja lopuksi katoo salaisuuksien pilvien taakse.
Mutta minulle oli mahdotonta astua siihen sisälle tai taivuttaa niskaani käydäkseni sen askelissa. En, näet, ensi kerran käydessäni käsiksi tuohon pyhään kirjaan ajatellut sillä tapaa siitä kuin nyt tätä kirjoittaessani, vaan se näytti minusta niin arvottomalta, ett'ei sitä kävisi vertaaminenkaan Ciceron arvokkaisiin kirjoihin.
Minä, näet, paisuneena välttelin sen kohtuullisuutta; ja ajatusteni terävyydellä en kuitenkaan kyennyt tunkemaan syvemmälle sen sisältöön. Ja kuitenkin oli juuri tuo kirja omiansa kasvamaan kasvavien poikien keralla; vaan minulle oli vastenmielistä olla pahaisena poikana, ja ylpeydestä paisuneena luulin olevani suuri.
Sentähden jouduin minä ihmisten joukkoon, jotka olivat ylpeyden hulluutta, lihan himoja ja laverruksia täynnä.[19]
"Totuus, totuus" he hokivat usein kyllä minulle, vaan totuutta ei milloinkaan ollut heissä. Perättömiä he puhuivat ei ainoastaan Sinusta, joka olet todellinen totuus, vaan myös noista tämän maailman alkuaineista, Sinun luomistasi.
Oi totuus, totuus! kuinka sydämellisesti sieluni syvimmästä syvyydestä ikävöitsin Sinua juuri silloin kun nuo ihmiset ehtimiseen lavertelivat minulle Sinusta ainoastaan sanoilla ja monilla, suunnattoman suurilla kirjoilla.