Sillä kului vielä melkein yhdeksän vuotta, jolla aikaa minä rypesin hornan syvyyden liejussa ja harhaopin petollisessa pimeässä; koetin kyllä useaan kertaan nousta, mutta syöksyin aina syvemmälle.
Sillä aikaa ei sittenkään tuo puhdassydäminen, hurskas, ja itsensäkieltäväinen leski — jommoisia sinä rakastat — lakannut kaikkina rukoushetkinään kantamasta huoliaan minusta Sinun eteesi, ollen tosin toivossa hilpeämpi, mutta kyynelin rukoilemisessa yhtä harras kuin ennen. Ja hänen rukouksensa nousivat kasvojesi eteen. Ja kuitenkin laskit Sinä vielä minun vierimään ja vyörymään tuossa synkeydessä.
Tällä välin annoit äidilleni toisenkin vastauksen, jonka muistan — käyn myös monien seikkojen ohi, koska riennän sellaisiin, jotka minua enimmin vaativat tunnustuksia tekemään Sinun edessäsi, ja koska monia en muistakaan. Niin, Sinä annoit hänelle toisen vastauksen pappisi kautta, erään kirkon kasvattaman ja pyhiin kirjoihisi hyvin perehtyneen piispan kautta.
Häntä pyysi äitini pitämään arvolleen sopivana keskustella kanssani, jotta hän kumoisi harhaoppejani, ja neuvoisi minua pois pahasta siihen, mikä hyvää on. Näin oli, näet, äidilläni tapana tehdä, milloin vaan tapasi tuohon toimeen mielestään sopivia henkilöitä. Mutta piispa kieltäytyi tätä tekemästä, järkevästi kyllä, kuten jälkeenpäin olen tullut huomaamaan.
Hän, näet, vastasi, ett'en ole vielä neuvottavissa, koska olen kovin viehättynyt tuon harhaopin uutuudesta, ja koska jo olin muutamilla viisastelemisilla useita kokemattomia saanut kiihkomielisiksi, kuten itse olivat hänelle ilmoittaneet. Anna hänen vaan olla — sanoi hän — ja rukoile paljon hänen puolestaan Herraa. Itse on hän lukemalla kyllä huomaava, missä suhteen tuo on harhaoppia ja kuinka suurta jumalattomuutta se on. Samalla hän myös kertoi, miten hänen oma harhaan johdettu äitinsä oli jättänyt hänet vähäisenä poikana Manikeolaisten haltuun, ja miten hän oli ei ainoastaan lukenut, vaan myös jäljentänyt melkein kaikki heidän teoksensa. Mutta sitten oli hänelle ilman että kukaan oli väittelyllä kumonnut hänen mielipiteitään selvinnyt, kuinka vaarallinen ja kartettava tuo lahko on. Ja hän olikin sitä sitten karttanut.
Kun hän oli tämän kaiken kertonut, ei äitini sittenkään tahtonut tyytyä, vaan vaati yhä kiihkeämmin rukoilemalla ja runsailla kyynelillä, että hän kävisi minua katsomassa ja keskustelemassa kanssani.
Silloin hän kyllästyneenä ja melkein suuttuneena sanoi: "Mene ja jätä minut rauhaan; niin totta kuin sinä elät, ei voi niin monien kyynelien poika hukkua". Nämä sanat otti äitini vastaan aivan sen arvoisina kuin jos olisivat suoraan taivaasta kajahtaneet. Niitä hän usein muisteli keskustellessaan kanssani.
4 KIRJA.
Ystävän kuolema.
Noiden yhdeksän vuoden kuluessa, yhdeksännestätoista kahdeksanteen kolmatta ikävuoteeni, me eksyksissä kuljimme ja eksytimme muita moninaisilla himoilla. Julkisesti tapahtui se niin kutsuttujen vapaiden taiteiden kautta ja salaisesti uskonnon petollisella varjolla. Milloin ylpeinä kopeilimme, milloin taikauskoisina vapisimme, aina vaan ollen täynnä tyhjyyttä. Toisaalta tavoittelimme kansan suosion tyhjän päiväistä kunniaa, kättenpaukutuksia näyttämöllä, kilpalaulajan pian kuihtuvaa kunnia-seppelettä, näytelmiä narrimaisuuksineen ja hillittömien himojen tyydytystä. Toisaalta taas etsimme itsellemme puhdistusta kaikesta tuosta tahrasta kantamalla noille niin kutsutuille valituille ja pyhille ruokia, jotta he niistä meille vatsassansa valmistaisivat enkeleitä ja jumalia meitä vapauttamaan.[22]