En voi olla lopuksi lausumatta sitä toivomusta, että tämä suomennos saisi kehottaa jonkun jatkamaan kirkkoisien teosten suomentamista, sillä tällä alalla on todella suomalaisessa kirjallisuudessamme kovin monta aukkoa, eikä vain se yksi, jota tämä suomennos puutteellisuuksistaan huolimatta koettaa täyttää.
Heinolassa 27 päivä Lokakuuta 1905.
Osv. Stenroth.
1 KIRJA.
Lapsuuden aika.
Suuri olet Sinä, Herra, ja sangen ylistettävä; suuri Sinun voimasi ja määrätön Sinun viisautesi!
Sinua tahtoo kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, hän, joka aina kantaa rinnassansa kuolevaisuuttansa, tuota syyllisyytensä todistusta, todistusta siitä että Sinä olet ylpeitä vastaan. Ja kuitenkin tahtoo Sinua kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi.
Sinä innostat meitä niin että ilomielin voimme Sinua kiittää, sillä Sinä olet luonut meidät elämään Sinussa, ja levoton on sydämemme, kunnes se saa levon Sinussa.[1]
Suo, Herra, minun ymmärtää, kumpi on tapahtuva ensin: Sinua avuksihuutaminen vai kiittäminen, Sinua tunteminen vai avuksihuutaminen.
Mutta kuka voi Sinua avuksihuutaa, joka ei Sinua tunne? — Sillä joka ei Sinua tunne, hän voi Sinua avuksihuutaa pitäen Sinua toisellaisena kuin Sinä olet. Vai sitäkö varten Sinua avuksihuudetaan, että Sinua päästäisiin tuntemaan?