[48] Julianus huudettiin Rooman valtakunnan keisariksi v. 361. Hän kantaa liikanimeä "apostata" eli luopio. Hän oli nimittäin lapsena kastettu ja väkisin ja ankarasti kasvatettu kristillisyyteen. Hänen mielensä paloi kuitenkin rakkaudesta pakanallista kreikkalaista tiedettä ja taidetta kohtaan. Nuo hänen mielipiteensä saivat virikettä ja vahviketta, kun hän opiskellessaan Athenassa nuoruudessaan pääsi uusplatonilaiseen oppiin tutustumaan. Keisariksi tultuaan ei Julianus enää salannut mielipiteitään. Hän luopui kristinuskosta ja asetti elämänsä päämääräksi saattaa pakanuus jälleen valtakunnassa voimaan. Hän ei kuitenkaan kristityitä vastaan käyttänyt veristä vainoa, koska oli osoittautunut, että "marttyyrein veri on kristittyin kylvöä", vaan pilkkakirjoituksia ja asetuksia, joilla hän — kuten Aug. tässä mainitsee — esti kristityitä pääsemästä vaikuttaviin valtion virkoihin.
Julianus kuoli sotaretkeltä Persialaisia vastaan jo vuonna 363.
[49] Näiden kahden tahdon keskinäistä taistelua omassa olennossaan esittää Aug. tässä kirjassa vähän tuonnempana mitä suurimmalla sielutieteellisellä tarkkuudella. Mutta samalla hän — se kohta kuitenkin tästä suomennoksesta puuttuu — kumoo Manikeolaisten väitteen, että ihmisessä on kaksi sielua, koskapa hänessä on kaksi tahtoa.
[50] Aug. sanoo teoksessaan "de libero arbitrio": "Se on synnin aivan oikeuden mukainen rangaistus, että jokainen, joka ei vapaata tahtoaan hyvin käytä, kadottaa sen; s.o. joka ei tee, minkä hän tietää oikeaksi, ei sitten enää tiedäkään, mikä oikeaa on, ja joka ei tahdo tehdä oikein silloin, kun voisi, hän ei sitten enää voikaan sitä tehdä, kun tahtoisi." Tähän sopii verrata ap. Paavalin sanat Rom. ep. 6, 16: Ketä te antaudutte kuuliaisina palvelemaan, sen palveliat te olette. Ja Ps. 51, 6: Sinua vastaan minä syntiä tein, että olisit oikea sanoissasi ja puhdas tuomitessasi.
[51] Tämä Hengen lain ja synnin lain, välinen taistelu ihmisolennossa, jota ap. Paavali niin elävästi esittää rom. epist. 7 luvun loppupuolella, on myös monen jalon pakanan rinnassa riehunut, kuten heidän parhaiden kirjailijainsa teoksista näkyy. Ovidius sanoo: Minä tiedän, mikä parempi on, ja hyväksyn sen, ja kuitenkin teen sitä, mikä pahempi on. Plautus sanoo: Minä tiesin kyllä, miten minun tuli käyttäytyä, mutta en saanut, minä kurja, sitä tehdyksi. Mikä meidät toisaanne vie, kun toisaanne pyrimme? Seneca. Joka syntiä tekee, hän ei tee sitä, jota hän tahtoo, vaan hän tekee sitä, jota hän ei tahdo. Epiktetus. Plato vertaa ihmissielua vaunuihin, joita on vetämässä kaksi hevosta, jotka kumpikin vetävät eri tahoille.
[52] Roomalaisilla oli muinoin samoinkuin meilläkin vielä oikeuden istunnoissa vakinaisten oikeuden jäsenten ohessa varajäseniä eli apumiehiä. Nämä myös ajoivat palkan edestä yksityisten asioita oikeudessa kuten meillä asianajajat.
[53] Pyhän Antoniuksen elämästä on meillä tietoja ainoastaan pienestä "Antoniuksen elämäkerta" nimisestä vihosta. Hän syntyi vuonna 251 j.Kr.s. pienessä Koma nimisessä kylässä Theben lähellä ylä-Egyptissä. Hänen vanhempansa olivat varakkaat ja olisivat tahtoneet häntä kouluuttaa niin pitkälle kuin suinkin, mutta hän itse halveksui kouluoppia. Kahdenkymmenen vuotiaana, vähän sen jälkeen kun hänen vanhempansa olivat kuolleet, hän kerran eräänä päivänä tuli kirkkoon, missä luettiin teksti rikkaasta nuorukaisesta. Tämä sana vaikutti häneen niin voimallisesti, että meni ja lahjoitti pois kaikki maatilansa. Irtaimistostaan saamansa rahat hän jakoi köyhille. Aluksi hän vielä asui kylässä, mutta muutti sitten entisten erakkojen esimerkkiä seuraten erämaahan asumaan. Hän asui eräässä kallioluolassa, jota käytettiin hautana, ja sittemmin erään vanhan linnan raunioissa. Hän sai alinomaa taistella pahojen henkien kanssa. Hän tuli hurskaudestaan kuuluisaksi ja erakkoja tunkeili hänen luokseen saadaksensa asua tuon pyhän miehen läheisyydessä. Näiden sielunhoitoon uhrasi Antonius kaiken aikansa ja voimansa. Keisari Maximinuksen vainon aikana hän kävi Aleksandriassa lohduttamassa ja auttamassa sorrettuja. Kerran hän myöhemminkin kävi siellä puhumassa areiolaisia vastaan.
Viime päivinään hän kahden uskollisimman seuralaisensa saattamana vetääntyi erämaahan, missä kuoli v. 356, siis 105 vuoden vanhana. Hänen hautaansa ei tunneta.
On merkillistä huomata, miten suuresti Aug. ihailee Antoniuksen elämäkertaa — päättäen siitä miten hän sitä tässä esittää. Me huomaamme, kuinka hänkin, vaikka oli niin lahjakas ja lämmin kristitty, oli aikansa lapsi ja osallinen aikansa kristittyjen erehdyksiin.
[54] Nämä lääninvirkamiehet, nimeltä "agentes in rebus", vastasivat jotenkin meidän lääninkamreereja.