Poika ensin punastui, sitten kalpeni, — pani senjälkeen syrjään leipäpalasensa ja lautasliinansa, nousi ja meni.
Myöhemmin samana päivänä äiti kysyi häneltä, eikö hän kuitenkin tahtoisi edes lukea Rouenista tullutta kirjettä. Poika poistui hänen luotansa vastaamatta sanaakaan. Ja myöhemmin, juuri kun läheni se hetki, jona pojan oli tapana mennä tapaamaan Lucie'tä satamaan, sanoi äiti, ja tällä kertaa sangen päättävästi, että he matkustaisivat tunnin kuluttua; hän oli pakannut jo tavaratkin. Vielä heidän siinä seistessään tuli palvelija noutamaan tavaroita. Silloin Rafael käsitti kuinka tavattoman hyvin hän saattoi ymmärtää että isä oli piiskannut äitiä.
Heidän ajaessaan vaunuissa asemalle oli hänen tuskansa niin suuri, että hänestä tuntui että äiti yhtä hyvin olisi saattanut pistää häntä puukolla. Rautatievaunussa hän ei katsahtanutkaan äitiinsä.
Ensi päivinä Roueniin tulon jälkeen hän ei vastannut, ei kysynyt; — hän oli omaksunut äidin oman taktiikan. Ja hän noudatti sitä järkähtämättömämmin kuin itse huomasikaan. Kauan oli hän jo arvostellut äitiä, ja nyt syöpyi tämä arvostelu kaikkeen mitä äiti teki tahi sanoi; hän tarkasteli äitiä syytöksen hengessä, entisyys nousi muistossa esiin ja muuttui toisenlaiseksi. Isän kumarainen olemus nojatuolissa karvattomien nahkojen ympäröimänä, liassa ja löyhkässä, nousi nyt äitiä vastaan, joka asui omissa rikkaasti sisustetuissa, tuuletetuissa, usein hajuvesiltä tuoksuvissa huoneissaan. Siitä saakka kun Rafael oli seissyt isänsä ruumiin ääressä, oli hän tuntenut että vanhusta oli kohdeltu pahoin. Hänetkin oli opastettu laiminlyömään isää, karttamaan häntä, kiertämään hänen määräyksiään. Tätä ennen oli hän lukenut tämän kaiken talonväen syyksi.
Nyt hän siirsi sen äidin tiliin kokonaan. Isähän oli jumaloinut äitiä, ja tämä jumaloiminen oli sitten muuttunut hurjaksi, kuluttavaksi vihaksi. Mitä olikaan tapahtunut? Hän ei tiennyt sitä. Mutta sen hän tunsi, että äidillä oli kyky iskeä puolikuolleestakin kipunoita. Hän näki Lucien tulevan juosten ja kukkakimppua kantaen ja etsivän häntä katseillaan koko tien pituudelta — yhä kauemmas ja kauemmas tähyten — ja sitten pysähtyvän paikoilleen. Hän ei voinut ajatella tätä kyyneltymättä, — ja silloinkos hän vihasi!
Mutta lapsi on lapsi, — ei tätä voinut iänkaiken kestää. Se häipyi siihen että paikkakunta oli uusi ja täynnään historiallisia merkillisyyksiä, että opinnot jälleen alkoivat ja että äiti aina oli mukana. Mutta jännitystä oli tässä kaikessa, molemmilla puolin. Arvostelun henki, joka oli tullut häneen jo Englannissa, ei hänestä enää luopunut. —
— Opiskellessa muodostui heidän yhdyselämänsä varsin hedelmälliseksi; poika oli alkanut äidin oppilaana ja lopetti hänen opettajanaan. Äiti tahtoi seurata kaikessa mukana, ja tästä halusta, joka ilmeni melkein pikkumaisena tarkkuutena ja nerokkaina kysymyksinä, oli pojalle suurta hyötyä.
Paitsi opiskeluhetkiä oli heillä muitakin hyviä aikoja; mutta niin toinen kuin toinenkin tiesi, että kaikessa heidän keskustelussaan oli jotakin ulkopuolista, joka ei koskaan enää muuttunut sisäpuoliseksi.
Silloin kun he olivat sovinnossa, tajusi poika äidin erinomaiset puolet ja hänen uhrautuvan elämänsä; kun he taas olivat riidassa, näki hän ehdottomasti kaikkea päinvastaista. Kun he olivat sovinnossa, teki poika säännöllisesti kaiken mitä äiti toivoi; hän oli kohteliaisuuden maassa opiskelemassa; — kun he olivat riidoissa, teki hän pahinta mikä hänen päähänsä kulloinkin pälkähti. Hän sai aikaisin huonoja tovereita ja alkoi liian aikaisin elostaa. Hän oli kapinan poika.
Tämmöistä hän jälkeenpäin hirveästi katui. Äiti huomasi tämän ja tahtoi että poika näkisi hänen sen huomanneen. "Täällä on vierasta hajua, — hyi! Missä olet saanut tuota hajua itseesi, — hyi!" — Ja senjälkeen hän ruiskutti hajuvesiä pojan päälle. Poika punotti kuin tulikukka ja olisi kaikessa kurjuudessaan ja häpeässään kernaasti pistänyt päänsä tulikuumaan uuniin. Mutta jos hän vähääkään yritti puhua, tuli äiti jäykäksi kuin sauva ja ojensi kapean kätensä häntä kohden: "Taisez-vous! Des égards, s'il vous plait!"