Rovastilla hän tempasi kaikki mukaansa. Rovastin senvuoksi että tämä oli käytännöllinen mies, joka heti älysi minkäarvoinen asia oli. "Te olette nyt rikas mies!" Ruustinnan, jonka hänen voimansa ja innostuksensa nosti mukaan. Helenen? Helene istui äänettömänä ja kauhistuneen näköisenä. Rafael kääntyi hänen puoleensa ja kysyi eikö häntä haluttaisi soudella sinne katsomaan kaikkea. Hänen piti toki saada nähdä kuinka suuri alue oikeastaan oli! "Mene toki mukaan, rakkaani", sanoi rovasti.
Hän toivoi saavansa Helenen eteensä venheessä ja kiiruhti senvuoksi. Sanaakaan sanomatta käveli tyttö hänen vierellään ja hypähti sitten nopeasti yläairoille. Hänen täytyikin jäädä tytön eteen ala-airoille, selin.
Tällä pikku kamppailulla se alkoi. Istuen Heleneen selin hän näki vain kuinka vesi kohisten poreili Helenen airoista. Salaista taistelua, hiljaa jäytävää ahdistusta ja pelkoa. Se kuulsi niistäkin harvoista sanoista mitä lausuttiin. Sanat vain lisäsivät jännitystä.
Perille tultaessa molemmat palavissaan punoittivat. Nyt täytyi Rafaelin tunnustella mihin kohti he voisivat laskea maihin. Ensin soutivat he hitaasti koko sementtialueen pituudelta, niin pitkälti kuin sitä tänne saattoi nähdä. Rafael siis istui Helenen yläpuolella ja selitti. Helene katseli koko ajan rannalle ja loi vain pikaisen silmäyksen häneen tahi ei katsonut häneen ollenkaan. He kääntyivät jälleen takaisin laskeakseen maihin siinä kohti, johon Rafael arveli olevan edullisinta perustaa tehtaan. Jonkun verran täytyi kaivaa ja räjähdyttää täällä, jotta rakennuksille tulisi kylliksi tilaa. Laivat kyllä uisivat aivan rantaan saakka, mutta satama olisi tehtävä turvallisemmaksi, ja se maksaisi rahaa.
Rafael hyppäsi ensiksi maihin saadakseen auttaa Heleneä venheestä, mutta tyttö hyppäsi ketterästi hänen sivuitsensa rannalle. Sitten lähtivät he kiipeämään, poika edellä tietä näyttäen ja selitellen, tyttö jälestä tullen äänettömänä, silmät suurina ja korvat avoimina.
Pieneksi hupeni nyt kaikki mitä hän, Helene, oli työskennellyt Hellebergenen hyväksi ja mitä oli siitä uneksinut aina lapsuudestaan lähtien. Kestäisi monta vuotta ennenkuin metsäkään rupeaisi tuottamaan. Tämä sitävastoin tuotti hyvinvointia heti paikalla ja rikkautta myöhemmin, — mikäli Rafaelin päätelmät osuivat oikeaan, ja sitä ei Helene epäillyt ollenkaan.
Tämä nöyryyttää häntä, Heleneä, panee hänet pois viralta, tai kuinka hän sanoisi. Mutta Rafaelin se tekee suureksi.
Soutelu, kiipeäminen ja jännitystila, jossa hän oli, antoi vauhtia Rafaelin esityksille. Hänen katseensa ja koko olentonsa ilmaisi jäntevyyttä. Helene tunsi yhtäkkiä, että hänen pitäisi pelastautua venheeseen ja soutaa pois yksinään. Mutta hän oli liian ylpeä paetakseen. Rafaelin silmät ja olemus ilmaisivat hänelle valloittajaa; mutta hän ei halunnut antautua. Mutta myöskään ei hän tahtonut esiintyä siten että näyttäisi kuin olisi hän istunut täällä ja keinotellen odottanut Rafaelin kotiintuloa. Sellainen epäluulo olisi ollut suorastaan samaa kuin jos häntä vastaan olisi suunnattu kaikki, mikä hänen elämässään oli epäitsekkäintä, rakkainta.
Jotakin Rafaelissa hän pelkäsi, jotakin, jota Rafael kenties itse ei voinut hallita, — tuota Rafaelissa esiintyvää myrskyä. Se ei ollut meluavaa eikä säikyttävää; se oli säteilevää, sisimpiin tunkevaa innostusta, se riisti voimat häneltä itseltään ja tahdon Heleneltä. Ja tätä ei Helene halunnut.
Vasta kun he olivat saapuneet niin ylös että saattoi, nähdä ulos merelle, saariin, alas lahteen, Hellebergeneen ja pappilaan sekä joelle lahden perukassa, kääntyi Rafael ja loi silmänsä tyttöön kaikesta tästä. Helene seisoi siinä aaltoilevin povin, ja hänen silmänsä eivät uskaltaneet palata mereltä… "Helene!" kuiskasi hän ja tuli lähelle. Hän tahtoi ottaa tytön syliinsä.