Heleneä vapisutti, mutta hän ei kääntynyt Rafaeliin päin. Mutta samassa hän ilman muuta lähti kiirehtimään hänen luotansa alaspäin. Ja hän jatkoi pakoaan siihen saakka kun saapui venheen luokse. Hän aikoi irroittaa sen, — mutta samassa hän hillitsi itseänsä huomatessaan että se olisi raukkamaista. Niinpä hän vain pysähtyi katsomaan tuliko Rafael jäljestä. — "Helene sinä —!" kuului ylhäältä Rafaelin ääni. "Minkätähden sinä pakenet minua?" — "Rafael, sinä et saa —!" vastasi Helene silloin kun poika tuli alas. Kaikki sekä rukouksen että käskyn mahti, minkä voimakas ihminen omistaa, sisältyy niihin sanoihin.

Helene istui venheessä, Rafael seisoi maalla hänen edessään. Heidän silmänsä kävivät kaksintaisteluaan liekehtien, heidän hengityksensä oli katkonaista, molempien, — kunnes Rafael astui venheeseen, irroitti sen ja laski vesille.

Helene istuutui. Mutta ennenkuin Rafael teki samoin hän sanoi: "Sinä kai toki huomasit, mitä minä aijoin sanoa sinulle —?" Hänen oli vaikea saada sitä esiin.

Helene ei vastannut, vaan pisti aironsa veteen; itku oli tulemaisillaan.

Kotimatkalla he eivät soutaneet yhtä nopeasti kuin tänne tullessaan.

Leivonen liverteli heidän päänsä päällä, kuhankeittäjä kujerteli maan puolella. Rantasipi lensi suorassa linjassa melkein vedenpintaa, pitkin heidän matkansa suuntaan ja lokki viiletti siivet sojossa ja hiljaa kirahdellen sen jäljessä. Perillä varmaankin jokin odotti. Nuorten havupuiden ja uuden kanervan tuoksu tuli heitä vastaan; kauempana seisoivat Hellebergenen kedot kesäisessä kukoistuksessa. Kaukana niiden takana ja hyvin korkealla liiteli kotka tuntureilta ja sitä seurasi rääkyvä varisparvi kuvitellen ajavansa sitä takaa.

Rafael huomautti Helenelle tästä kulkueesta. "Niin, kas vaan!" sanoi tyttökin, jolle tuotti suurta helpoitusta saada sanoa pari luonnollista sanaa. Rafael katsahti taaksensa häneen ja hymyili. Ja tyttö hymyili vastaan.

Rafael tunsi seitsemännen taivaan autuuden mielihyvää. Mutta mitään siitä hän ei tietysti saa mainita! Vain soutaa, soutaa tahdissa: "Hän — on mi-nun! Hän — on mi-nun! Hän — on mi-nun!

Tosiaankin, sanoi hän itselleen, hänen vastustelunsa on tuhat kertaa ihanampaa kuin — —.

"Kummallista, etteivät merilinnut enää pesi näillä saarilla!" sanoi hän.