"Se johtuu siitä, etteivät saaret enää pitkiin aikoihin ole olleet rauhoitettuja. Linnut ovat muuttaneet ulommaksi."
"Niinpä rauhoitamme nämä saaret! Katsomme että saamme linnut takaisin; — eikö niin?" —
"Niin."
Rafael kääntyi oitis tyttöön päin.
Tuota "niin" sanaa ei ehkä olisi pitänyt sanoa, ajatteli Helene;
Rafaelhan oli puhunut "meistä".
Näyttääkseen kuinka kaukana hän oli tuollaisista ajatuksista katsoi
Helene ylös maalle päin. "Apilas ei menesty tänä vuonna."
"Eipä näy. — Mitä aiot tehdä sille ensi vuonna?" Mutta siihen ansaan ei tyttö mennyt.
Rafael kääntyi, mutta Helenen katsetta hän ei tavannut.
Virran kohina soitteli heidät tuhannen parin karkeloon, ja virtaava vesi keinutteli venhettä hiljaa. Rafael katseli sinne, missä he kaksi olivat yhdessä kävelleet silloin ensimmäisenä päivänä. Hän käännähti katsoakseen eikö Helenekin ehkä katselisi sinne. Niin, hänkin katseli.
He soutivat pappilan valkamaa kohti, ja Rafael yritti pari kertaa puhua. Mutta Helene oli oppinut, että se oli vaarallista. He laskivat rantaan. "Helene!" sanoi Rafael kun tyttö lyhyeen "hyvästi" sanottuaan — ikäänkuin sivumennen — hyppäsi maihin. "Helene!" Mutta tyttö ei pysähtynyt. "Helene!" Rafaelin huudossa oli niin paljon, että Helene kääntyi — ja katsoi häneen, mutta ei pysähtynyt.