Enempää ei tarvittu. Hän souteli kotiin kuin suurin voitonsankari mikä ikinä oli näillä vesillä purjehtinut tai täällä nähty, — aina siitä saakka kun viikingit tapasivat toisensa täällä lahden sisimmässä poukamassa ja jättivät jälkeensä hautakummun, joka vieläkin näkyy pappilan luona, — niin, aina siitä saakka kun alkuhirvi korkeasti haaroittunein sarvin ui tänne voitetun kilpailijansa luota, omansa luokse; — aina siitä saakka kun ensimmäinen muurahaisparvi, auringonpaisteesta juopuneena viuhkan tavoin leijaili ilmassa sinä ainoana päivänä kuin sen suotiin lentää, — niin, aina siitä saakka kun ensimäinen uroshylje pulikoitsi sen luokse, jonka se näki paistattavan päivää Hellebergin rantakalliolla.
— Rouva Kaas oli nähnyt heidän menomatkansa, nähnyt heidän soutavan kuin hengen edestä. Hän oli myöskin nähnyt heidän soutavan takaisin hitaasti. Hän arvasi kaiken.
Siis sementtialueella piti heidän…! Hän väänteli käsiään, hän itki.
Hän ei uskonut Rafaelin vielä vakaantuneen, ja sitäpaitsi oli Rafaelin joka tapauksessa liian aikaista kiinnittää itseänsä tänne; hänelle oli toki jotakin aivan muuta tarjona! Ei sementti pakenisi hänen luotaan eikä hänkään, — mikäli asia nyt oli otettava toden kannalta. Tätä juttua Helenen kanssa hän arvosteli vain kuin kiskojen murtumaa rautatiellä; Rafael ei päässyt eteenpäin!
Rafael sousi niin että kokka kohisi. Nyt oli hän perillä, nyt veti hän venheen maalle niin kevyesti kuin olisi se ollut leppäkaukalo, nyt hän kiiruhti sisään pitkin askelin.
Peljästyneenä, epätoivoisena pakeni Kirsten kuten aina sohvan toiseen päähän, veti tällä kertaa jalat perästään, — kirkaisi kun Rafael hyöksähti sisään ja alkoi puhua. "Taisez-vous! Des égards, s'il vous plait!" Hän ojensi kätensä puolustautuakseen.
Mutta tällä kertaa tuli Rafael rakkauden siivillä ja onnen rohkeudella; hänellä oli tulevaisuus mukanaan. Hän teki mitä hän ei koskaan ennen ollut uskaltanut tehdä, nimittäin tarttui äidin käsiin, painoi ne alas, syleili häntä, suuteli häntä — ensin otsalle, sitten poskille, suulle, silmiin, korviin, kaulalle, leukaan, mihin ikinä ylettyi, puhumatta mitään, aivan huumautuneena. "Mieletön poika!" ähkyi äiti, "des égards —! Mais, Rafael, donc! — Que — —!" Ja lopuksi hän heittäytyi poikansa syliin ja pani kätensä hänen kaulalleen. "Nyt sinä siis hylkäät minut, Rafael!" hän itkien lausui.
"Hylkäänkö sinut, äiti! Kukaan ei sido talomme kahta sivustaa yhteen niin hyvin kuin Helene!" Ja nyt hän piti ylistyspuheita tytöstä ilman mittaa ja määrää ja huomaamatta että hän kaiken aikaa kertasi yhtä ja samaa.
Sitten kun hän rauhoittui ja pysähtyi hengähtämään, — pyysi äiti saada olla yksinään. Tähän oli Rafael tottunut.
Illalla tuli äiti sitten hänen luokseen ja sanoi, että heidän ensin tuli matkustaa Kristianiaan hankkimaan asiantuntijoita, jotka tutkisivat sementtialueen, ja kuulostamaan mitä senjälkeen olisi tehtävä. Hänen serkkunsa, virastonpäällikkö, kyllä antaisi neuvoja. Ja muut hänen sukulaisensa myöskin: niistähän oli suurin osa insinöörejä ja virkamiehiä.