Hän ei mielellään halunnut lähteä Hellebergenestä juuri nyt, sehän äidin toki piti ymmärtää! Ja olivathan he sitäpaitsi sopineet, että he matkustaisivat vasta syksyllä! Mutta äiti sai hänet taipumaan selitettyään että tämä oli suorin tie Helenen luokse. Sitä vain hän pyysi, että Rafaelin suhde Heleneen jäisi juuri sille asteelle, jolla se nyt oli, — kunnes he olivat tehneet Kristianian matkansa. Tästä vaatimuksestaan hän ei luopunut.

Se sai siis olla niin.

Tapansa mukaan panivat he heti paikalla matkatavaransa kuntoon. Ja vielä samana iltana he ajoivat jäähyväisille rovastilaan.

Siellä tuli mieliala hyvin hilpeäksi; — rouva Kaasin toimesta, sillä hän oli levoton ja tahtoi salata tunteensa eloisalla esiintymisellä; rovastin toimesta, sillä häntä todellakin innosti tuo suuri löytö, joka ennusti varallisuutta sekä Hellebergenelle että koko seudulle; — ruustinnan toimesta, sillä hän aavisti jotakin. He toivottivat lähtijöille sydämellisesti onnea matkalle.

Rafael oli käyttänyt hyväkseen yleistä hilpeyttä saadakseen puhua muutamia sanoja kahden kesken Helenen kanssa jossain nurkassa. Täällä hän pusersi tytöltä lupauksen vastata hänen kirjeisiinsä. Mutta hän varoi ilmaisemasta tytölle, että hän jo edeltäpäin oli keskustellut kaikesta äitinsä kanssa. Hän tunsi että Helene pelästyisi tuommoista tekoa, joka hänestä näytti niin luonnolliselta.

Heidän pois ajaessaan istui Rafael hattuaan heiluttaen niin kauan kuin pappilaisia näkyi. Sieltä huiskutettiin takaisin — ensin kaikki, lopuksi vain yksi.

Kesäilta oli valoisa ja lämmin, mutta ei tarpeeksi valoisa, ei tarpeeksi lämmin — eikä tarpeeksi suurenmoinen. Rafael ei tahtonut mahtua siihen, eikä siinä ollut niin korkeita värejä kuin hänen riemunsa tarvitsi kuvastuakseen. Hän ei voinut nukkua, ei puhella kenenkään kanssa. Hän ei voinut olla yksinään, mutta ei myöskään muiden seurassa. Hän jo ajatteli täydellä todella palata takaisin pappilaan ja koputtaa Helenen kamarin ikkunaan: hän oli jo matkalla rantaan ja työnsi venheen vesille. Mutta ehkä hän säikyttäisi tyttöä jotenkin tahi pilaisi asiaa jollain tavoin. Niin hän alkoi soutaa ulos merelle — uloimmaisia saaria kohti, ja siellä hän säikytti linnut pahanpäiväisesti. Kun hän laski maihin, nousivat ne lentoon, ensin yksitellen, sitten parvittain, sitten kaikki tyyni, ja panivat vastalauseensa hirmuisella rääkynällä — ja vielä muullakin tavoin! Hän oli vihaisen pilven sisällä, se oli todellinen lintuhelvetti. Mutta hän ei menettänyt hyvää tuultaan. "Odottakaahan!" sanoi hän niille, soutaessaan pois koko parvi kintereillään: "Odottakaahan, — kunhan Hellebergenen saaret rauhoitetaan — niinkuin koko kartanokin! Silloin te tulette pitämään meistä toisella tavoin! Näkemiin siihen saakka!"

IV.

Niinkuin korkea laiva, juhlallisesti ja liputettuna hän saapui Kristianiaan; hänen rakkautensa vastasi laivaorkesteria. Suuri suku oli jo kauan ollut valmiina vastaanottoon. Sen monet insinöörit olivat à jour kaikesta mitä hän oli kirjoitellut, ja se oli pitänyt huolta hänen tunnetuksi tekemisestään. Sillä oli käsissään joukko maan huomattavimpia teollisuusmiehiä, ja tästä koitui sitoumuksia oikeaan ja vasempaan. Suku oli jälleen saanut keskuuteensa neron, s.o. sellaisen, jonka vuoksi sen kannatti pyrkiä korottamaan mainettansa. Rafael kulki seurapiiristä seurapiiriin, esittelyistä esittelyihin, ja missä ikinä hän tahi hänen äitinsä esiintyi, tapahtui se suuren seurueen liehakoimana. Tämän seurueen muodostivat varsinkin suvun naiset, jotka olivat vielä innokkaampia kuin sen herrat, niin että nuo kaksi eivät olleet oleskelleet kaupungissa kuin puoli viikkoa, kun jo kaikki käsittivät, että heistä oli tullut kaupungin sensatsioni. On niitä aina semmoisia, jotka eivät kelpaa tähän tarkoitukseen, ne ovat kuin noetut kattilat soinnittomia, tahi kuin heikot lapset, jotka eivät tahdo, tahi kuin vanhat koirat, jotka murisevat. Mutta hän oli niin ehdottomasti laatuisa — ensimmäinen ehto! — oikein kiltti poika ja erinomaisen hyväluontoinen päälliseksi. Ja hänellä oli myöskin ulkonäköä; hän täytti kolme kyynäräänsä, ja kaikki nämä kolme kyynärää olivat puetut hienoimman muodin mukaan. Hänen suurissa terävissä silmissään vilkkuivat juhlavalot; hänen leveältä otsaltaan heijastui sähköistä hohtoa, hänellä oli kyky tehdä toisillekin selväksi se mikä häntä itseään innosti, ja hän oli kaunis sitä tehdessään. Hän oli maailmanmies sormenpäitä myöten, puhui monia kieliä kosmopoliittisilla päivällisillä, jotka olivat suvun erikoisharrastuksia. Hän oli yksi harvoja todellisten kartanoiden omistajia Norjassa, ja hänellä oli, sanottiin, huomattava omaisuus talletettunakin. Jo puolet tästä kaikesta panisi kaikki kellot soimaan. Suvusta siirtyi hänen juhlimisensa seurapiiriin, seurapiiristä kaupunkiin. Hän oli kaupungin lemmikki neljätoista päivää. Täytyy tuntea Kristianialaakson arvostelevat, mutta mielikuvitusköyhät alkuasukkaat, jotka päivittäin ruokkivat toisiaan vain puutteella, — on täytynyt nähdä kuinka he nieleksivät rutikuivia, omituisia raamatunselityksiä, huomatakseen mitä voi syntyä, kun he kerran saavat oikean todellisen keskusteluaiheen! Mikään ei kohoa vaarallisempaan lentoon myrskyssä kuin erämaan hieta; mikään sensatsioni ei ole niinkuin Kristianian. Kun tuli tunnetuksi, että kaksi asiantuntijaa suvun keskuudesta oli erään huomatun geologin ja vuorimestarin sekä Rafaelin kanssa käynyt Hellebergenessä ja siellä huomannut että hänen löytönsä todella oli sementtiä, rynnättiin hänen kimppuunsa parikymmentä kertaa päivässä. Semmoinen vaatii kestävyyttä! Mutta hän oli muuttumattomassa vireessä kuin piano eikä hän ollut sen herkkusuisempi kuin että hienoimman ja herkullisimman lomassa myöskin voi nieleksiä pikku nauloja ja köydenpäitä. Joka suhteessa tuo nuori hurjimus pysyttelihe nahoissaan, niin että hän jaksoi olla yhtämittaisessa kiertokulussa yötä päivää, mikä vei voimat kaikilta muilta, paitsi häneltä itseltään. Myöskin hupaisia seikkailuja hän koki, — niin harvinaisia ja erikoisia, että olisi voinut panna päänsä pantiksi siitä, että semmoinen oli Kristianiassa tuiki mahdotonta. Mutta: "kova kuivuus kiihottaa janoa". Hän oli sillä tuulella kuin poika hillopurkissa: suut, nenät, otsat, kädet hillosta tahmeina. Semmoisista lapsista pitävät naiset eniten; silloin ne ovat suloisinta mitä maa päällään kantaa. Korkea, täyskypsä marjapuu tuhannen rastaan ympäröimänä — semmoinen elämä kuhisi hänen ympärillään. Puuttui vain hänestä olisi tehty jumala, — ja sekin hänestä tehtiin.

Kuljeksiessaan eräänä päivänä useissa tehtaissa hän antoi viittauksen siellä, toisen täällä, (hänellä oli runsaasti kokemusta ja terävä silmä), ja jokainen viittaus kantoi hedelmän. Lopuksi hän eräässä tehtaassa, joka harjoitti samaa tuotantoa kuin se tehdas, jolle hän Ranskassa oli keksinyt voimansäästölaitteen, antoi samanlaisen viittauksen; hän näytti itse paikalla kuinka muutos piti tehtämän. Sanoma tästä läksi kiertämään kaupunkia, se kasvoi, kasvoi kuin meri monipäiväisen läntismyrskyn aikana. Tuosta uudesta nerosta, joka oli vasta vähän päälle kahdenkymmenen, kasvaa varmaankin vielä koko maan ihme. Ennen pitkää tuli muotiasiaksi, että jokaisen tehtailijan piti saada hänet käymään tehtaassaan, ja sitten kun nämä olivat tulleet vakuutetuiksi, että heidän keskuudessaan oli jumala, muuttui tämä kaikkien mielipiteeksi. Sillä vasta tehtailijain ihastus on riittävää. Tätä suurta hetkeä naiset olivat odottaneet omituisella tavalla: heittäytymällä viimeisen asteen järkevyydestä viidennen asteen hullutuksiin. Heidän silmänsä tanssivat cancania hänessä niinkuin auringonsäteet leikkivät kiiltävän metallin pinnalla. Hän taas puolestaan ei sanottavasti muutellut asteitaan eikä lämpötilaansa, hän oli liian hyvänpäiväinen rakastettavassa onnellisuudessaan, ja liian autuaassa mielentilassa.